Mutta jos olot olisivat toisenlaisia: jollei minulla olisikaan ainoatakaan ystävää maailmassa; jollei ainoakaan talo olisi säälien minulle avoinna; jos minun täytyisi turvautua köyhyyden kerjuupussiin ja kuluneesen takkiin: niin kauan kuin minua ei vainota kostonhimolla, kovuudella ja halveksumisella, olisin valmis katsomaan elämää suoraan silmiin paljoa suuremmalla tyyneydellä ja luottamuksella, kuin jos ruumiini olisi purppuralla ja hienolla liinalla verhottu, mutta sieluni sairaana vihasta.
Ei minua mitkään vaikeudet kohtaa, siitä olen varma. Se, joka vilpittömästi hakee rakkautta, hän sen myös löytää.
Minun ei tarvitse sanoa, että tehtäväni siihen loppuisi. Sehän olisi suhteellisesti hyvin helppoa, jos niin olisi laita. Paljon enemmän vaikeuksia minulla on edessä. Paljon jyrkempiä vuoria minun täytyy kavuta, paljon pimeämpien laaksojen läpi samota. Ja kaikki täytyy tulla minusta itsestäni; siinä ei auta uskonto, eikä moraali, eikä järki.
Moraali ei auta minua. Olen synnynnäinen lainomaisuuden vastustaja. Minä olen yksi niitä, jotka ovat luodut poikkeuksia eikä sääntöjä varten. Minun käsitykseni on se, ettei väärä ole siinä mitä ihminen tekee, vaan ainoastaan siinä miksi hän tulee. Se oppi on ihmiselle hyödyksi.
Uskonto ei auta minua. Toiset uskovat johonkin näkymättömään, minä uskon siihen mihin voin käsin koskea ja jota voin silmin nähdä. Minun jumalani asuvat käsin tehdyissä temppeleissä; ja tosiasiain kokemuksen alalla minun uskontunnustukseni on tullut täydelliseksi ja eheäksi: ehkä liiankin täydelliseksi, sillä samoinkuin monet tai kaikki ne, jotka ovat pystyttäneet taivaansa tämän maan päälle, olen minä maailmassa löytänyt taivaallista kauneutta, mutta myös helvetin kauhua. Kun minä ajattelen uskontoa, niin tahtoisin perustaa veljeskunnan niitä varten, jotka eivät voi uskoa: epäilijöiden veljeskunnaksi sitä voisi nimittää, ja siellä, alttarin ääressä, jossa ei palaisi vahakynttilöitä, seisoisi pappi, jonka sydämessä ei rauhalla olisi asuinsijaa, toimittaen jumalanpalvelusta siunaamattomalla leivällä ja kalkilla, josta viini puuttuisi. Jotta jokin voisi olla totta, täytyy sen muuttua uskonnoksi. Ja agnostikkojen opilla pitäisi olla kirkonmenonsa yhtä hyvin kuin kirkon uskollakin. Se on kylvänyt marttyyrinsa, sen pitäisi niittää pyhimyksensä ja kiittää Jumalaa joka päivä siitä, että hän on salannut itsensä ihmisten katseilta. Mutta olipa uskoa tai agnostisismia, mitään ulkonaista se ei saa minulle olla. Sen vertauskuvien pitää olla minun omat luomani. Vain se on henkistä, mikä luopi oman muotonsa. Jollen voi löytää sen salaisuutta omasta sielustani, niin en löydä sitä koskaan: jollen omista sitä nyt jo, niin se ei koskaan tule omakseni.
Järki ei auta minua. Se sanoo minulle, että ne lait, joiden uhriksi minä olen joutunut, ovat vääriä ja kieroja lakeja ja että se järjestelmä, jonka alaisena olen saanut kärsiä, on väärä ja kiero järjestelmä. Mutta, miten tahansa, minun täytyy käsittää ne siten, että ne minulle muuttuvat tosiksi ja oikeiksi. Ja aivan samoin kuin taiteessakin määrätty asia vain määrätyllä hetkellä merkitsee jotakin ihmiselle, samoin on laita luonteenkin eetillisen kehityksen. Minun tehtäväni on etsiä esille kaikesta siitä, mikä minulle on tapahtunut, se mikä minulle on hyväksi. Lautavuode, kuvottava ruoka, karheat köydet, joista täytyy riipiä rivettä, kunnes sormenpäät ovat tunnottomat kivusta, rengintoimet, joilla joka päivä alkaa ja loppuu, tylyt käskyt, jotka tottumus on tehnyt välttämättömiksi, inhottava puku, joka tekee surun luonnottoman näköiseksi, hiljaisuus, yksinäisyys, häpeä — kaiken tuon tulee kehittyä henkiseksi kokemukseksi. Ei ole olemassa minkäänlaista ruumiin alennusta, jota minun ei olisi koetettava tehdä hengen kohottamiseksi.
Minä tahtoisin päästä niin pitkälle, että voisin yksinkertaisesti ja teeskentelemättä sanoa, että minun elämässäni on ollut kaksi suurta käännekohtaa: toinen, kun isäni lähetti minut Oxfordiin, ja toinen, kun yhteiskunta lähetti minut vankilaan. En tahdo väittää, että vankeus olisi ollut parasta, mitä minulle saattoi tapahtua; sillä tällä väitteellä olisi liiaksi katkeruuden sivumakua minua itseäni vastaan. Pikemmin sanoisin, tai haluaisin, että joku sanoisi minulle, että olin niin tyypillinen oman aikani lapsi, että minä luonnottomuudessani ja tämän luonnottomuuden vuoksi käänsin kaiken hyvän elämässäni pahaksi ja kaiken pahan hyväksi.
Mutta mitä minä itse tai toiset sanovat, se merkitsee niin sanomattoman vähän. Se tärkeä asia, se, mikä minulla on edessä, joka minun tulee tehdä, jollei se lyhyt aika, mikä minun elämästäni on vielä jäljellä, kokonaan turmellu ja mene hukkaan, on se, että sulatan itseeni kaiken sen, mikä minulle on tehty, teen sen osaksi omasta itsestäni, omistan sen valittamatta, pelotta ja vastustamatta. Suurin pahe on puolinaisuus. Kaikki mikä on toteutunut, on myös oikeaa.
Kun minä ensin jouduin vankilaan, niin jotkut henkilöt antoivat minulle sen neuvon, että koettaisin unohtaa, kuka oikeastaan olin. Se oli turmeleva neuvo. Vain tajuamalla, kuka minä olen, olen jossakin määrin saanut lohtua. Nyt muut ovat neuvoneet minulle, että päästyäni vapaaksi koettaisin unohtaa koskaan vankilassa olleenikaan. Tiedän että se olisi yhtä turmiollista. Sillä sehän olisi samaa, kuin jos minua alituisesti seuraisi sietämätön häpeän tunne, ja että kaikki se, mikä merkitsee minulle yhtä paljon kuin kelle muulle ihmiselle hyvänsä — auringon ja kuun kauneus, eri vuodenaikojen viehkeys, sulosävel aamun sarastaessa ja valtavien öitten hiljaisuus, sade, joka hiljaa tihkuu lehtien lomitse tai kaste, joka hopeoittaa ruohokentän hiipiessään sen ylitse — että tuo kaikki on tahraista minulle ja vailla sitä voimaa, joka haavat parantaa ja riemua synnyttää. Se joka suree omia kokemuksiansa, hän estää omaa kehitystänsä. Se joka kieltää kokemuksensa, hän pakoittaa oman elämänsä huulet valheesen. Tämä ei ole vähempää, kuin oman sielunsa kieltämistä.
Sillä samalla tavalla kuin ruumis ottaa vastaan kaikenlaisia aineita, alhaisia ja epäpuhtaita yhtä hyvin kuin papin tai ilmestyksen pyhittämiä, ja muuntaa ne joustavuudeksi tai voimaksi, kauniiksi lihasliikkeiksi ja ruumiin sulavuudeksi, hiusten, huulien ja silmien kaarrokseksi ja väriksi, samoin sielullakin on ravintotoimintansa, ja se voi muuttaa jaloiksi taipumuksiksi ja syviksi tunteiksi sen, mikä itsessään on alhaista, tuskallista ja alentavaa — niin vielä enemmänkin, juuri se, millä alkuaan oli häpeällinen ja hävittävä tarkoitus, voi sielulle tarjota korkeimman kehitysmahdollisuuden ja täydellisimmän ilmaisumuodon.