Minun täytyy tottua siihen ajatukseen, että olen ollut tavallinen vanki tavallisessa vankilassa, ja niin kummalta kuin se kuuluukin, niin yksi niistä asioista, joihin minun täytyy pakoittaa itseäni, on se, etten häpeäisi sitä. Minun täytyy käsittää se rangaistukseksi, ja jos ihminen häpeää rangaistustansa, niin on aivan samaa, kuin hän ei olisi kärsinytkään rangaistusta. Tietysti oli monta asiaa, joista minua rangaistiin, vaikka en ollut niitä tehnyt, mutta minua rangaistiin myös monesta sellaisesta asiasta, joita olin tehnyt, ja on vielä paljoa suurempi joukko asioita minun elämässäni, joista minua ei koskaan ole vaadittu edesvastuusen. Ja koska jumalien tiet ovat ihmeelliset ja he rankaisevat meitä yhtä paljon siitä, mikä meissä on hyvää ja inhimillistä kuin siitä, mikä on pahaa ja luonnonvastaista, niin minun täytyy tyytyä siihen, että saa kärsiä rangaistusta sekä hyvistä että huonoista teoistansa. Enkä minä epäile, ettei se ole oikeudenmukaista. Se auttaa meitä, tai sen pitäisi auttaa meitä, selvittämään itsellemme kumpiakin, sekä estää meitä muodostamasta niistä liioiteltuja käsityksiä. Ja jollen minä siis häpeä rangaistustani — ja minä toivoisin, etten sitä tee niin voin vapaasti ajatella ja liikkua ja elää.

Monet ihmiset, kun he pääsevät vankeudesta vapaaksi, kuljettavat vankilan mukanansa ja piiloittavat sen kuin salaisen häpeän sydämeensä, ja vihdoin he hiipivät kuin myrkytetyt olennot johonkin koloon kuolemaan. Miten inhottavaa, että heidän on pakko niin tehdä, ja yhteiskunta tekee väärin, kauhistuttavan väärin, pakoittaessaan heitä sellaiseen. Yhteiskunta anastaa itselleen oikeuden määrätä yksilölle hirveän rangaistuksen, mutta se tekee itsensä syypääksi myös puolinaisuuden törkeimpään paheesen, sillä se ei kykene saattamaan perille sitä, mitä se on alulle pannut. Kun ihminen on kärsinyt rangaistuksensa, niin yhteiskunta jättää hänet oman onnensa nojaan; se on: se hylkää hänet juuri sinä hetkenä, jolloin sen suurin velvollisuus häntä kohtaan alkaa. Se häpeää ilmeisesti omia tekojansa ja karttaa niitä, joita se on rangaissut, samoinkuin ihmiset karttavat saamamiestä, jolle he eivät voi maksaa velkaa, tai sitä, jolle he ovat tuottaneet jonkun korvaamattoman vahingon. Minä puolestani vaadin, että jos minä kerran olen selvillä siitä, minkä vuoksi minä olen kärsinyt, niin yhteiskunnankin pitää olla selvillä siitä, mitä se minulle on tehnyt; ja että katkeruus ja viha on katoava kummaltakin puolelta.

Tietysti minä tiedän, että yhdessä suhteessa minulla tulee olemaan suurempia vaikeuksia kuin muilla; ja täytyykin olla aivan luonnollisista syistä. Varas ja kulkuri raukat, jotka minun kanssani ovat täällä vankilassa, ovat monessa suhteessa paljoa onnellisemmat kuin minä. Se synkän kaupungin sola tai vihreä kenttä, joka näki heidän syntinsä, on pieni; löytääkseen ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään heidän teoistansa, heidän ei tarvitse kulkea pitempää matkaa, kuin minkä lintu jaksaa lentää hämärän ja aamusarastuksen välillä; mutta minulle maailma on puristunut kokoon kämmenen levyiseksi, ja minne ikänä minä käännyn, siellä minun nimeni on kaiverrettu kallioihin. Sillä minä en ole astunut esiin pimeydestä ja saavuttanut tilapäisen rikoksentekijän kuuluisuutta, vaan olen jonkinlaisesta kuolemattomasta kunniasta vajonnut jonkinmoiseen ikuiseen häpeään, ja joskus minusta tuntuu, kuin olisin todistanut, jos todistus todellakin oli tarpeen, että kunniasta häpeään ei ole muuta kuin yksi ainoa askel, jos edes senkään vertaa.

Sittenkin, juuri siitä seikasta, että ihmiset tuntisivat minut minne ikänä minä menen, ja tietäisivät minun koko elämäni, kaikki sen hulluudetkin, voin löytää jotakin hyvää. Se pakoittaisi minua esiintymään taas taiteilijana, ja niin pian kuin vain voisin. Jos voisin luoda yhdenkin etevän taideteoksen, niin samalla olisin riistänyt myrkyn panettelulta ja pistopuheet pelkuriudelta ja juurineen temmannut irti häpäisijän kielen.

Ja jos elämä onkin, niinkuin todellakin on, minulle probleemi, niin en minäkään ole sen vähempi probleemi elämälle. Ihmisten täytyy asettua jollekin kannalle minun suhteeni ja ilmaista mielipiteensä sekä heistä itsestään että minusta. Minun ei tarvitse vakuuttaa, etten puhu kenestäkään erityisestä henkilöstä. Ainoat ihmiset, joiden kanssa mielelläni nyt seurustelisin, ovat taiteilijat ja ihmiset, jotka ovat kärsineet: ne, jotka tietävät mitä kauneus on, ja ne, jotka tietävät mitä suru on: ei kukaan muu herätä minun mielenkiintoani. En minä vaadi myöskään mitään elämältä. Kaikki mitä tässä olen lausunut julki, tarkoittaa aivan yksinkertaisesti vain minun omaa henkistä asemaani elämän suhteen kokonaisuudessaan; ja minä tunnen, että se seikka, etten häpeä rangaistustani, on ensimäisiä asioita, johon minun täytyy päästä oman kehitykseni ja epätäydellisyyteni vuoksi.

Sitten minun pitää oppia miten tulla onnelliseksi. Kerran minä osasin olla tai luulin osaavani olla onnellinen, vaistomaisesti. Ennen oli aina kevät minun sydämessäni. Minun temperamenttini oli sukua elämänilon kanssa. Minä täytin elämäni reunojaan myöten nautinnolla, samoin kuin pikarin voi täyttää reunojaan myöten viinillä. Nyt minä lähestyn elämää aivan uudelta kannalta, ja usein minun on kovin vaikea kuvaillakkaan onnea mielessäni. Muistan miten ensi lukukautena Oxfordissa luin Paterin teosta Renaissance — tuota kirjaa, joka niin omituisesti on vaikuttanut minun elämääni — ja jossa kerrotaan miten Dante asettaa syvälle Infernoon ne, jotka ehdoin-tahdoin elävät murheessa; ja minä menin yliopiston kirjastoon ja etsin esille sen paikan _Divina Comedia_sta, jossa sanotaan, että ne, jotka ovat suloisen ilman raskauttamia, ikuisesti huokaavat —

"Tristi fummo
Neli aer dolce che dal sol s'allegra:"

[Surulliset olimme ihanasta ilmasta,
joka auringosta keventyy.]

Minä tiesin, että kirkko tuomitsi _accidia_n, elämäänkyllästymisen, mutta koko tuo ajatus tuntui minusta kovin haaveelliselta, se oli juuri sellainen synti minun mielestäni, jonka elämääkokematon pappi keksisi. En voinut myöskään ymmärtää miten Dante, joka sanoo että "suru yhdistää meidät jälleen Jumalaan", saattoi olla niin armoton niille, jotka olivat taipuvaiset alakuloisuuteen, jos sellaisia ihmisiä todellakin on olemassa. Minä en aavistanut, että se kerran tulisi suurimmaksi kiusaukseksi minun elämässäni.

Niin kauan kuin olin Wandsworthin vankilassa minä toivoin kuolemaa. Se oli minun ainoa toivoni. Kaksi kuukautta oltuani sairasosastolla minut muutettiin tänne, ja kun huomasin terveyteni vähitellen parantuvan, niin jouduin vihan vimmaan. Minä päätin tehdä itsemurhan vielä samana päivänä, jona pääsisin täältä vapaaksi. Jonkun ajan kuluttua tuo synkkä mielentila haihtui, ja minä päätin elää ja verhota itseni suruun niinkuin kuningas purppuraan: en hymyilisi enää koskaan; jokaisen talon, jonka kynnyksen yli astuisin, muuttaisin murheen majaksi: ystäväni pakoittaisin astumaan hitain askelin ja murheen murtamina rinnallani: opettaisin heille, että alakuloisuus on elämän syvin salaisuus: myrkyttäisin heidät toisen surulla: kiusaisin heitä omalla tuskallani. Nyt minä tunnen aivan toisin. Olisin kiittämätön ja epäystävällinen, jos venyttäisin kasvoni niin pitkiksi, että ystäväni olisivat pakoitetut minun luonani venyttämään kasvonsa vieläkin pitemmiksi voidakseen osoittaa minulle myötätuntoisuutta, tai jos kutsuessani heidät luokseni, pyytäisin heitä ääneti istumaan pöytään ja nauttimaan katkeria yrttejä ja hautajaisruokia. Minun täytyy oppia olemaan iloinen ja onnellinen.