Kummallakin viime kerralla, jolloin ystäväni saivat tulla tänne, minä koetin olla niin iloinen kuin suinkin ja näyttää heille hyvää tuultani hyvittääkseni hiukan heidän vaivaansa, kun he olivat tulleet tuon pitkän matkan aina Lontoosta tänne saakka. Se on vain pieni hyvitys, sen tiedän, mutta ei mikään, siitä olen varma, olisi heille rakkaampaa. Minä näin Robbien tunnin aikaa lauantaista viikko sitten, ja minä koetin niin selvästi kuin suinkin osoittaa hänelle iloani, jota todellakin tunsin tavatessamme toisemme. Ja että ne mielipiteet ja käsityskannat, jotka täällä hiljaisuudessa ovat minulle selvinneet, johtavat minua oikealle tolalle, sen todistaa minulle se tosiasia, että nyt ensi kertaa vankeuteen jouduttuani todellakin ikävöin elämää.
Minulla on edessäni niin paljon tehtävää, että minusta tuntuisi hirveältä murhenäytelmältä, jos minun pitäisi kuolla ennenkuin olisin ehtinyt suorittaa edes osan siitä. Minä näen uusia kehitysmahdollisuuksia taiteessa ja elämässä, ja kukin niistä muodostaa tien täydellisyyttä kohti. Minä haluan elää, jotta voisin tutkia sitä, mikä vielä on melkein uusi maailma minulle. Tahdotko tietää, mikä tuo uusi maailma on? Sitä ei liene vaikea arvata. Se on se maailma, jossa olen nyt kaksi vuotta elänyt. Suru ja kaikki se, mitä se ihmiselle opettaa, on minun uusi maailmani.
Ennen minä elin vain nautintoa varten. Minä kartoin kärsimystä ja kaikkea surua. Minä vihasin kumpaakin. Minä päätin ottaa niitä huomioon niin vähän kuin suinkin, se on, kohdella niitä epätäydellisyyden muotoina. Ne eivät sisältyneet minun elämänsuunnitelmaani. Ne eivät soveltuneet minun filosofiaani. Äitini, joka tunsi elämän perinpohjin, lausui minulle usein erään Goethen säkeen — Carlyle oli kirjoittanut sen erääsen kirjaan, jonka hän oli antanut äidilleni useita vuosia sitten: —
"Wer nie sein Brot mit Thränen ass, wer nie die kummervollen Nächte auf seinem Bette weinend sass, er kennt euch nicht, ihr himmlischen Mächte!"
[Ken ei kyynelin ole leipäänsä syönyt, ken ei ole tuskallisia öitä itkien vuoteellaan viettänyt, hän teitä ei tunne, te jumalalliset voimat.]
Tätä samaa säettä jalo Preussin kuningatar, jota Napoleon kohteli niin törkeästi, lausui usein nöyryytyksensä ja maanpakolaisuutensa aikana; tämä sama säe oli usein minun äitini huulilla hänen viimeisinä, surunpainostamina vuosinaan. Minä en tahtonut tunnustaa enkä myöntää oikeaksi sitä hirvittävää totuutta, joka siinä piili. Minä en voinut sitä ymmärtää. Muistan varsin selvästi, miten minulla oli tapana sanoa äidilleni, etten halunnut kyynelin leipääni syödä enkä viettää yötäni itkien ja odottaa vielä katkerampaa aamua.
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se juuri oli yksi niistä erikoisista kokemuksista, joita kohtalo oli minulle varannut: etten kokonaiseen vuoteen saisi muuta tehdäkkään. Niin runsaasti minulle sitä on mitattu; ja näinä viime kuukausina olen suurien ponnistusten ja taistelujen kautta voinut ymmärtää muutamia opetuksia, jotka ovat kätketyt kärsimyksen sydämeen. Papit ja muut ihmiset, jotka käyttävät tyhjiä lauseparsia, puhuvat usein kärsimyksestä ikäänkuin jostakin mysteriosta. Todellisuudessa se on ilmestys. Ihminen ymmärtää asioita, joita hän ei koskaan ennen ole voinut käsittää. Koko historiakin näyttäytyy aivan uudelta näkökannalta. Mitä hämärästi ja vaistomaisesti on taiteesta tuntenut, se toteutuu ajatuksen ja tunteen puolesta saaden havainnon kirkkauden ja tajunnan ehdottaman voimakkuuden.
Minä käsitän nyt, että suru, joka on ylevin tunne, mitä ihminen kykenee tuntemaan, on samalla myös kaiken suuren taiteen alkumuoto ja koetinkivi. Taiteilija pyrkii alati siihen olomuotoon, jossa sielu ja ruumis ovat yhtä ja toisistaan eroittamattomia: missä ulkokuori on sisällisen olemuksen ilmaus: missä muoto on ilmituojana. Sellaisia olomuotoja on monta: nuoruus ja ne taiteet, jotka ovat tekemisessä nuoruuden kanssa, voivat jonkun kerran olla meille esimerkkinä: toisella kertaa voi olla mieluista ajatella, että nykyaikuinen maisemamaalaus, sen vaikutteiden hienous ja herkkyys, se tapa millä se ilmaisee henkeä, joka asuu ulkonaisissa esineissä ja luo yhtä hyvin maasta ja ilmasta kuin sumusta ja kaupungista itselleen ulkonaisen verhon, ja sen sairaaloisen herkkä tunnelmien, sävelien ja värien sointuisuus — että tämä maisemamaalaus toteuttaa meille kuvin sen, mikä kreikkalaisilla oli toteutettuna sellaisella plastillisella täydellisyydellä. Musiikki, missä ilmaisumuoto on itseensä imenyt kaiken aineen eikä voi siitä irtaantua, on mutkikas esimerkki, ja kukka tai lapsi on yksinkertainen esimerkki siitä, mitä minä tarkoitan; mutta suru on sekä elämän että taiteen äärimmäisin tyyppi.
Ilon ja naurun takana voi piillä raaka, kova ja tunteeton temperamentti. Mutta surun takana ei koskaan ole muuta kuin surua. Kärsimys ei koskaan kanna naamaria niinkuin ilo. Totuus taiteessa ei merkitse yhdenmukaisuutta olennaisen aatteen ja satunnaisen ilmaisumuodon välillä; se ei tarkoita yhdenmukaisuutta esineen ja sen varjon välillä, eikä jonkun henkilön peilikuvan ja itse henkilön välillä; se ei ole mikään kaiku, joka vastaa ontosta kalliosta, eikä myöskään hopeankirkas lähde laaksossa, joka kuvastaa kuuta kuulle tai Narkissoksen Narkissokselle. Totuus taiteessa on olion yhtyys oman itsensä kanssa: ulkokuori, joka ilmaisee sisällistä olemusta: sielu, joka on pukeutunut ruumiin muotoon: ruumis, jonka henki elostuttaa. Tämän johdosta ei ole totuutta, jota voisi suruun verrata. Aika-ajoittain on suru minun mielestäni ainoa totuus. Kaikki muu voi olla meidän silmiemme tai himojemme hairahduksia, jotka häikäisevät edelliset ja tyydyttävät jälkimäiset, mutta surusta ovat maailmat luodut ja tuskalla sekä lapset että tähdet synnytetyt.
Ja vieläkin enemmän, surussa itsessään on voimakas todellisuuden leima. Olen sanonut itsestäni, että minä olin semmoinen, joka olin symbolisessa suhteessa oman aikakauteni taiteesen ja kultuuriin. Ei ole ainoatakaan kurjaa olentoa tässä kurjuuden pesässä, joka ei olisi symbolisessa suhteessa itse elämän salaisuuteen. Sillä elämän salaisuus on kärsimys! Kaiken takana se on kätkettynä. Kun me alamme elää, niin makea on niin makeata meille ja karvas niin karvasta, että me pakostakin kohdistamme kaikki halumme nautintoihin, emmekä pyydä vain kuukauden tai kaksi saada elää hunajasta, vaan haluamme koko elämämme elää vain sillä ravinnolla, ja unohdamme sillä välin, että sielumme ehkä koko ajan näkeekin nälkää.