Muistan kerran puhuneeni tästä asiasta eräälle kaikkein jaloimmista henkilöistä, mitä koskaan olen tuntenut: eräälle naiselle, joka osoitti minulle aivan harvinaista ja sanoin selittämätöntä myötätuntoisuutta ja hienotunteista ystävyyttä sekä ennen vankeuteni murhetapahtumia että niiden kestäessä; naiselle, joka on auttanut minua kantamaan kärsimysteni kuormaa enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa, vaikka hänellä itsellään ei ole siitä aavistustakaan. Sillä hän on auttanut minua vain olemassaolonsa kautta, sillä, että hän on se, mikä hän on — osaksi ihanne ja osaksi vaikuttava voima: samalla kertaa sekä osoitus siitä, miksi ihminen voi tulla, että todellinen apu ihmisen pyrkimykselle siksi tulemaan; hän on henki, joka muuttaa arki-ilman suloiseksi, ja saattaa kaiken sen, mikä on henkistä, näyttämään yhtä yksinkertaiselta ja luonnolliselta kuin auringonpaiste tai meri; jolle kauneus ja suru käyvät käsi kädessä ja jolle ne ovat saman sanoman tuojia. Siinä tilaisuudessa, jota nyt ajattelen, muistan selvästi sanoneeni hänelle, että Lontoossa oli yhden ainoankin kapean kadun varrella kylliksi kurjuutta todistamaan, ettei Jumala rakastakkaan ihmistä, ja kaikkialla missä oli surua, vaikkapa vain lapsi jossakin pienessä puutarhassa itkisi pahaa, jonka se on tehnyt tai jota se ei ole tehnyt, olivat luomisen kasvot kokonaan vääristyneet. Olin aivan väärässä. Hän sanoi sen minulle, mutta minä en uskonut häntä. Minä en elänyt siinä ilmakehässä, jossa tuollainen usko saattoi herätä. Nyt minusta tuntuu, että rakkaus, olkoon se mitä lajia tahansa, on ainoa selitys kaikkeen siihen loppumattomaan kärsimykseen, mitä maailmassa on olemassa. Minä en voi ymmärtää muunlaista selitystä. Olen varma siitä, ettei muuta olekkaan, ja jos maailma todellakin on, niinkuin olen sanonut, syntynyt surusta, niin rakkaus on sen synnyttänyt, sillä muulla tavalla ei ihmisen sielu, jolle se on rakennettu, voisi saavuttaa täydellisyytensä voimaa. Nautintoa kauniille ruumiille, mutta kärsimystä kauniille sielulle.
Kun sanon olevani varmasti vakuutettu näistä asioista, niin puhun liian suurella ylpeydellä. Kaukana etäisyydessä, ikäänkuin puhtaan helmen, me voimme nähdä Jumalan kaupungin. Se on niin ihmeellinen, että luulisi lapsen ehtivän sinne kesäisenä päivänä. Ja niinpä lapsi voikin. Mutta minun ja minun kaltaisteni laita on aivan toinen. Jokin asia voi tuntua aivan selvältä lyhyen hetken, mutta se voi jälleen kadota niinä pitkinä puhteina, jotka seuraavat jäljissä lyijynraskain jaloin. On niin vaikeata pidättää luonaan ne korkeudet, joihin sielu on kyennyt kohoamaan. Meidän ajatuksemme liikkuvat iankaikkisuudessa,mutta me itse kuljemme hitaasti ajallisuuden läpi; ja kuinka hitaasti aika kuluu meiltä, jotka olemme vankilassa, on minun turha uudistaa, eikä minun liioin tarvitse puhua siitä väsymyksestä ja epätoivosta, joka hiipii vankilakoppiin ja sydämen kammioon niin itsepintaisesti, että on pakko koristaa ja puhdistaa taloansa niiden tuloa varten yhtä tarkasti kuin odottaessaan vastenmielistä vierasta tai ankaraa isäntää tai orjaa, jonka orjaksi on kohtalon pakosta tai vapaan valintansa johdosta joutunut.
Ja vaikka tätä nykyä minun ystävieni ehkä on vaikea sitä uskoa, niin on sittenkin aivan varmaa, että heidän, jotka elävät rauhassa ja työttömyydessä ja mukavuudessa, on helpompi oppia nöyryyttä kuin minun, joka ensi työkseni aamulla polvillani pesen vankilakoppini lattian. Sillä elämä vankeudessa ja sen loppumattomat kieltäytymiset ja rajoitukset tekevät ihmisen kapinalliseksi. Kauheinta siinä ei ole se, että sydän murtuu — sydämet ovatkin luodut murtumista varten — vaan, se, että se kivetyttää sydämen. Tuntuu joskus siltä, kuin rautainen otsa ja uhmailevat huulet olisivat välttämättömiä, jotta saisi päivänsä loppuun kulumaan. Ja se, jonka mieli on kapinallinen, ei voi ottaa vastaan armoa, puhuakseni niillä sanoin, joita kirkko niin mielellään käyttää — minun mielestäni täydellä syylläkin — sillä elämässä, samoinkuin taiteessakin, kapinanhenki sulkee sielun kanavat ja karkoittaa taivaan tuulahdukset. Kuitenkin minun täytyy oppia sitä täällä, jos ollenkaan tahdon sitä oppia, ja minun tulee tuntea iloa, jos jalkani ovat oikealla tiellä ja kasvoni kääntyneenä sitä "porttia kohti, jota kauniiksi kutsutaan", joskohta useasti lankeaisinkin lokaan ja kulkisin sumussa harhaan.
Tämä Uusi Elämä, joksi sitä joskus rakkaudesta Danteen nimitän, ei tietenkään ole mikään uusi elämä, vaan ainoastaan edellisen elämiseni jatkamista kehityksen tietä ja sen kohoamista täydellisempään asteesen. Muistan Oxfordissa sanoneeni eräälle ystävälleni, kun me kuljeskelimme Magdalen Collegen kapeilla kujilla, joissa parveili joukoittain lintuja, että halusin syödä kaikkien puiden hedelmiä, jotka kasvoivat maailman puutarhassa ja että aioin lähteä ulos maailmaan tuo kiihkeä halu sydämessä. Ja niin minä läksinkin ja niin; minä elin. Ainoa erehdykseni oli se, että nautin yksinomaan vain niiden puiden hedelmistä, jotka minun mielestäni kasvoivat puutarhan päivänpuolella, ja kartoin toista puolta siksi, että se oli pimentoinen ja synkkä. Vastoinkäymistä, häpeää, köyhyyttä, surua, epätoivoa, kärsimystä, vieläpä kyyneleitäkin, katkonaisia sanoja, joita tuska huulilta puristaa esiin, katumusta, joka kylvää okaita elämän tielle, omaatuntoa, joka tuomitsee, itsensä-alennusta, joka rankaisee, tuskaa, joka sirottaa tuhkaa pään päälle, sielunvaivaa, joka pukee ihmisen säkkiin ja sekoittaa sappea omaan juomaansa: — kaikkea tuota minä pelkäsin. Ja koska olin päättänyt, etten oppisi niitä tuntemaan, niin minun oli pakko maistaa niitä kutakin vuorostansa, ja pitkän ajan kuluessa olla vailla mitään muuta ravintoa.
En kadu hetkeäkään, että olen elänyt nautintoa varten. Tein sen perinpohjaisesti, niinkuin ihmisen tulisi kaikkea tehdä. Ei ollut sitä nautintoa, jota en olisi koettanut. Minä heitin sieluni helmen viinipikariin. Minä astuin huilujen soittaessa tietä, jossa kevään esikot kukkivat. Minä elin hunajasta. Mutta tuollaisen elämän jatkaminen olisi ollut väärää, sillä se oli yksipuolista. Minun täytyi astua eteenpäin. Puutarhan toisellakin puolella oli salattuja aarteita minulle. Tietysti kaikki tämä esiintyy viittauksina ja ennustuksina minun kirjoissani. Osittain sitä on Onnellisessa prinssissä, osittain Nuoressa kuninkaassa, varsinkin siinä kohdassa, missä piispa sanoo polvistuneelle pojalle: "Eikö Hän, joka loi kärsimyksen, ole sinua viisaampi?" fraasi, joka ei kirjoittaessani tuntunut minusta juuri paljoa enemmältä kuin fraasilta; suuri osa siitä on kätkettynä siihen tuomion säveleesen, joka kulkee punaisen langan tavoin läpi Dorian Grayn; monivärisenä se kimaltelee teoksessa Kriitikko taiteilijana; se on kirjoitettu kirjaan Ihmisen sielu liiankin helposti tajuttavin sanoin. Se on yhtenä laulukertona, jonka alituisesti palaavat motiivit tekevät Salomen musiikki-teoksen kaltaiseksi ja muodostavat sen ballaadiksi. Se on muuttunut lihaksi ja vereksi suorasanaisessa runoelmassa miehestä, jonka tuli "Hetken iloa" esittävän kuvan pronssista muovata "Ikuisen surun" kuva. Toisin ei olisi voinut olla. Jokaisena elämänsä yksityisenä hetkenä ihminen on yhtä paljon se miksi hänen on määrä kehittyä, kuin se mikä hän on ollut. Taide on symboli siksi, että ihminen on symboli.
Jos täydellisesti voin sen saavuttaa, niin siinä juuri on taide-elämän korkein toteutus. Sillä taide-elämä on vain itsekehitystä. Taiteilijan nöyryys on siinä, että hän suoraan ottaa vastaan kaikki kokemukset, samoinkuin rakkaus taiteilijassa on vain kauneudentunnetta, joka maailmalle paljastaa ruumiinsa ja sielunsa. Romaanissaan Marius the Epicurean Pater koettaa sovittaa taide-elämää uskonnolliseen elämään, sanan syvässä, kauniissa ja ankarassa merkityksessä. Mutta Marius ei ole juuri muuta kuin katselija: tosin ihanteellinen katselija, jonka on suotu "tarkastaa elämän näytelmää oikeilla tunteilla", se minkä Wordsworth leimaa runoilijan todelliseksi päämääräksi; mutta sittenkään hän ei ole muuta kuin katselija, jonka huomio ehkä hiukan liiaksi on kiintynyt temppelin penkkien kauneuteen voidakseen ymmärtää, että hän tarkastaakin surun pyhättöä.
Minä voin huomata paljoa syvällisemmän ja suoranaisemman yhteyden Kristuksen ja taiteilijan todellisen elämän välillä. Ja minä iloitsen suuresti ajatellessani, että paljoa aikaisemmin, ennenkuin suru oli omakseen omistanut minun päiväni ja kahlehtinut minut pyöräänsä, olin sanonut teoksessa Ihmisen sielu, että sen, joka tahtoo elää niinkuin Kristus, täytyy olla kokonaan oma itsensä; ja tyypeikseni olin valinnut en ainoastaan paimenen vuoren rinteellä ja vangin vankilakopissa, vaan myöskin maalarin, jolle maailma on juhlakulkua, ja runoilijan, jolle elämä on laulua. Muistan kerran sanoneeni Andre Gidelle, istuessamme yhdessä jossakin parisilaisessa kahvilassa, että vaikka minä en suuresti harrastanut metafysiikkaa enkä siveysoppia lainkaan, niin ei sittenkään kaikessa siinä mitä Plato tai Kristus oli sanonut, ollut mitään, jota ei olisi voinut välittömästi siirtää taiteen piiriin ja siitä saada sille täyttä vahvistusta.
Kristuksessa me voimme nähdä personallisuuden ja täydellisyyden yhtyneinä, mikä on varsinaisena eroituksena klassillisen ja romantisen liikkeen välillä elämässä, ja vieläpä hänen luonteensa varsinaisena pohjana oli sama kuin taiteilijankin luonteen — voimakas, liekehtivä mielikuvitus. Kaikessa, mikä koski ihmisiä, hän osoitti sitä mielikuvituksen myötätuntoisuutta, mikä taiteen maailmassa on luomisen koko salaisuus. Hän ymmärsi spitaalisen taudin, sokean pimeyden, nautinnonhaluisen katkeran tuskan, rikkaitten omituisen köyhyyden. Eräs henkilö kirjoitti minulle kerta onnettomuuteni aikana: "Kun te ette seiso piedestalillanne, niin te ette herätä enää mielenkiintoa." Kuinka kaukana tuo kirjeenkirjoittaja oli siitä, jota Matthew Arnold nimittää "Jeesuksen salaisuudeksi." Jompikumpi heistä olisi voinut opettaa hänelle, että se mikä toiselle tapahtuu voi tapahtua itsellekin, ja jos te haluatte saada lauseen, jota voitte lukea sekä aamun koittaessa että yöllä, sekä ilossa että surussa, niin kirjoittakaa talonne seinään, jotta aurinko voisi sen kirjaimet kullata ja kuu ne hohdollaan hopeoittaa: "Kaikki mikä kohtaa itseä, kohtaa myös toista."
Totisesti Kristuksen paikka on runoilijoiden parissa. Koko hänen käsityksensä ihmisyydestä sai alkunsa suoraan mielikuvituksesta ja on vain sen kautta ymmärrettävissä. Mitä Jumala oli panteistille, sitä ihminen oli Kristukselle. Hän ensimäisenä käsitti erillään olevat rodut yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen hänen aikaansa oli ollut olemassa jumalia ja ihmisiä, ja tuntien myötätuntoisuuden salaperäisellä ymmärtämyksellä, että kumpaisetkin olivat hänessä muuttuneet lihaksi ja vereksi, hän nimitti itseään milloin Jumalan milloin ihmisen pojaksi, kulloinkin mielentilansa mukaan. Suuremmassa määrässä kuin kukaan muu historiallinen henkilö hän herättää meissä sitä ihmettelyä, johon romantillisuus aina vetoo. Vieläkin on minun mielestäni jotakin uskomatonta tuon nuoren galilealaisen talonpojan ajatuksessa, että hän luulee voivansa kantaa hartioillaan koko maailman kuormaa: kaiken sen, mikä jo ennestään oli tehty ja kärsitty, ja mitä vastedes tehdään ja kärsitään: kaikki Neron, Caesar Borgian, Aleksanteri VI:nnen ja hänenkin syntinsä, joka samalla oli Rooman keisari ja auringon pappi: kaikkien niiden kärsimykset, joiden luku on legio, ja jotka asuvat hautojen parissa: sorrettujen kansallisuuksien, tehtaitten lasten, varkaitten, vankien, kodittomien, niiden, jotka ovat mykkiä orjuuden ikeen alla ja joiden äänettömyyden Jumala yksin kuulee. Eikä hän vain luule voivansa sitä tehdä, vaan hän todellakin sen tekee, niin että vielä tänäkin hetkenä kaikki ne, jotka tulevat yhteyteen hänen personallisuutensa kanssa, vaikkapa he eivät kumartaisikaan hänen alttarillensa eivätkä polvistuisi hänen pappiensa eteen, sittenkin tuntevat, että heidän syntiensä rumuus on poispyhitty ja heidän kärsimyksensä kauneus avautunut heidän eteensä.
Sanoin, että Kristus kuuluu runoilijoiden pariin. Se onkin totta. Shelley ja Sophokles ovat hänen veljiään. Mutta koko hänen elämänsä on myös mitä ihanin runoelma. Jos etsii "sääliä ja kauheutta", niin koko kreikkalaisessa murhenäytelmistössä ei ole mitään sen vertaista. Protagonistin tahraton puhtaus kohottaa koko draaman rakenteen romantisen taiteen korkeuteen, josta Theben ja Pelopsin jälkeläisten kärsimykset ovat poissuljetut vain oman hirmuisuutensa vuoksi; ja se todistaa myös kuinka väärässä Aristoteles oli, kun hän tutkimuksessaan draamasta sanoo, että olisi sietämätöntä nähdä viattoman kärsimystä. Ei Aiskhyloksella eikä Dantella, noilla lempeyden ankarilla mestareilla, ei Shakespearella, puhtaimmin inhimillisellä kaikista suurista taiteilijoista, eikä keltiläisessä tarustossa, jossa maailman sulous esiintyy kyynelusvan läpi ja ihmisen elämä merkitsee yhtä vähän kuin kukan — ei missään ole mitään, joka vetäisi vertoja tai edes lähentelisi viimeistä näytöstä Kristuksen kärsimyshistoriassa, jossa tuskan yksinkertainen ilmaisu yhdistyy ja kohoaa traagillisen vaikutuksen ylevyyteen. Yksinkertainen ateria opetuslasten parissa, joista yksi hänet jo on myönyt rahasta; sieluntuska hiljaisessa kuutamoisessa puutarhassa; kavala ystävä, joka lähestyy häntä, voidakseen pettää hänet suutelolla; ystävä, joka vielä uskoi häneen ja johon aivan kuin kallioon hän oli toivonut voivansa perustaa turvapaikan ihmiskunnalle, mutta joka nyt kieltää hänet, kun kukko laulullaan ilmoitti päivän sarastavan; hänen täydellinen yksinäisyytensä, hänen alistumisensa ja nöyryytensä, ja kaiken tuon ohella semmoisia kohtauksia, kuin se, että oikeauskoisuuden ylimmäinen pappi repii vihassa vaatteensa ja siviilioikeuden virkamies käskee tuoda vettä siinä turhassa toivossa, että hän voisi pestä itsensä puhtaaksi viattomasti vuodatetun veren tahroista, jotka tekevät hänestä historian veripunaisen henkilön; surun kruunausjuhla, yksi ihmeellisimpiä tapahtumia muistoonmerkittyjen aikojen historiassa; viattoman ristiinnaulitseminen äidin ja rakkaimman opetuslapsen silmien edessä; sotamiehet, jotka heittävät arpaa hänen vaatteistansa; hirveä kuolema, jonka kautta hän antoi maailmalle sen ikuisimman symbolin; ja vihdoin hänen ruumiinsa hautaaminen rikkaan miehen hautaan, jolloin se käärittiin egyptiläisiin liinoihin ja balsameerattiin kallisarvoisilla yrteillä ja hyvillä hajuilla, ikäänkuin hän olisi ollut kuninkaan poika. Jos tarkastelee tätä vain taiteen kannalta, niin täytyy olla kiitollinen siitä, että kirkon suurin juhla tarkoittaa tämän murhenäytelmän esittämistä ilman verenvuodatusta. Herransa kärsimyksen salaperäistä esittämistä vuoropuheluin, puvuin ja liikkein; ja minä ajattelen aina ilolla ja kunnioituksen tunteella, että viimeinen jäännös kreikkalaisesta kuorosta, joka muuten on kokonaan mennyt hukkaan taiteelta, on säilynyt messussa laulajain vastauksessa papille.