Tultuaan ovelle hän käänsi avainta ja avasi oven. Hän ei edes vilkaissut kuolleesen. Hänen mielestään oli parasta, että tapaus pysyi niin hämäränä kuin suinkin. Ystävä, joka oli maalannut tuon onnettoman, vain turmiota tuottaneen kuvan, oli kadonnut hänen elämästään. Siinä kyllin.
Sitten hän muisti lampun. Se oli harvinaista, maurilaista tekoa himmeästä hopeasta, jossa oli oxiderattuja teräskoristeita ja suuria turkoseja. Ehkä palvelija kaipaisi sitä ja kysyisi minne se oli joutunut. Hän epäröi hetken aikaa, sitten hän kääntyi takaisin ja otti sen pöydältä. Hän ei voinut välttää näkemästä kuollutta. Kuinka hiljaa hän oli! Miten kauhean pitkältä hänen valkoiset kätensä näyttivät! Aivan kuin jokin hirveä vahakuva.
Lukittuaan oven jälkeensä hän hiipi hiljaa portaita alas. Portaat rasahtelivat, ikäänkuin ne olisivat tuskasta äännelleet. Hän pysähtyi usean kerran ja kuunteli. Ei, kaikki oli hiljaa. Hänen omat askeleensa vain olivat kajahtaneet.
Kun hän saapui kirjastoon, niin hän näki laukun ja päällystakin nurkassa. Ne olivat jonnekin piiloitettavat. Hän avasi laudoituksessa olevan salaisen seinäkaapin, jossa hän säilytti omat kummalliset valepukunsa, ja pani ne sinne. Helposti hän polttaisi ne jäljestäpäin. Sitten hän katsoi kelloaan. Se oli kahtakymmentä yli yhden.
Hän istahti ja alkoi miettiä. Joka vuosi — melkeinpä joka kuukausi ihmisiä hirtettiin Englannissa samasta rikoksesta, jonka hän nyt oli tehnyt. Ilmassa oli ollut mieletöntä murhankiihkoa. Jokin punainen tähti oli tullut liian lähelle maata… Ja sittenkin, mitä todisteita oli häntä vastaan? Basil Hallward oli lähtenyt talosta puoli yhdeltätoista. Ei kukaan ollut nähnyt hänen palaavan. Useimmat palvelijoista olivat Selby Royalissa. Hänen kamaripalvelijansa nukkui… Parisiin! Niin. Parisiin Basil oli lähtenyt yöjunalla, niinkuin hän oli aikonutkin. Hän vietti niin omituista erakkoelämää, että kuukausia saattoi kulua, ennenkuin mitään epäilyksiä heräisi. Kuukausia! Kaikki jäljet saattoivat sitä ennen kadota.
Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Hän otti turkkinsa ja takkinsa ja meni ulos eteiseen. Siinä hän pysähtyi kuullessaan poliisin hitaat ja raskaat askeleet katukäytävältä ja nähdessään lyhdyn valon kuvastuvan ikkunaan. Hän odotti henkeään pidätellen.
Hetken kuluttua hän avasi oven, puikahti ulos ja sulki sen varovasti jälkeensä. Sitten hän alkoi soittaa kelloa. Viiden minuutin kuluttua kamaripalvelija tuli puolipukimissaan ja unisena eteiseen.
"Olen pahoillani, että minun oli pakko herättää teidät, Francis", hän sanoi astuessaan sisään; "mutta avain oli minulta unohtunut. Mitä kello on?"
"Kymmenen minuuttia yli kahden, herra", vastasi mies katsoen kelloaan.
"Kymmenen minuuttia yli kahden? Kuinka myöhäistä. Herättäkää minut huomenna yhdeksältä. Minulla on hiukan työtä."