"Hyvä Jumala, Dorian, mikä läksytys! Mikä hirveä läksytys!" Vastausta ei kuulunut, mutta hän eroitti nuoren miehen nyyhkytyksen ikkunan luota. "Rukoile, Dorian, rukoile", hän mutisi! "Mitenkä meitä opetettiinkaan sanomaan lapsuudessamme? 'Älä johdata meitä kiusaukseen. Anna meille meidän syntimme anteeksi. Päästä meitä pahasta'. Rukoillaan yhdessä. Sinun ylpeytesi rukous on täyttynyt. Sinun katumuksesi rukous menee myös täytäntöön. Minä jumaloin sinua liiaksi. Nyt olen saanut rangaistukseni. Sinä jumaloit itseäsi liiaksi! Me olemme molemmat tulleet rangaistuksi."
Dorian Gray kääntyi hitaasti taakseen ja katseli häntä kyyneltynein silmin. "Se on liian myöhäistä, Basil", hän änkytti.
"Ei koskaan ole liian myöhäistä, Dorian. Polvistukaamme yhdessä ja koettakaamme, emmekö muistaisi vielä rukousta. Eikö ole jotain tämäntapaista lausetta: 'Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, niin heidän pitää lumivalkeaksi tuleman'?"
"Nuo sanat eivät merkitse minulle enää mitään".
"Älä sano sitä. Olet tehnyt kylliksi pahaa elämässäsi. Hyvä Jumala! Etkö näe miten tuo kirottu kuva vilkuu meihin?"
Dorian Gray vilkaisi kuvaan, ja äkkiä selittämätön vihan tunne Basil Hallwardia kohtaan valtasi hänet, ikäänkuin kuva olisi sen hänessä herättänyt ja kuiskannut sen hänen korvaansa inhottavilla huulillaan. Takaa-ajetun eläimen hurja kiihko villitsi hänet, ja hän tunsi inhoa tuota miestä kohtaan, joka istui pöydän ääressä, inhosi häntä enemmän kuin ketään muuta koko elämässään. Hän silmäsi hurjana ympärilleen. Jotain kirkasta loisti maalatun arkun kannella aivan hänen edessään. Hänen silmänsä osui siihen. Hän tiesi mikä se oli. Hän oli tuonut tuon veitsen mukanaan pari päivää sitten katkoaksensa nuoran pätkän, ja unohtanut sen tänne. Hitaasti hän liikkui sitä kohti, astuen Hallwardin ohi. Heti kun hän pääsi hänen taaksensa, hän tarttui veitseen ja käännähti ympäri. Hallward liikahti tuolissaan, ikäänkuin hän olisi aikonut nousta ylös. Dorian hyökkäsi häntä kohti ja työnsi veitsen suureen valtimoon korvan taakse, painaen miehen pään pöytää vasten ja iskien häntä veitsellä yhä uudestaan ja uudestaan.
Kuului tukahdettua ähkymistä ja sellaista kauheaa korisemista rinnassa, kun veri on tukahduttaa ihmisen. Kolme kertaa ojossa-olevat kädet kohosivat suonenvedontapaisesti ja tavoittelivat jäykin sormin ilmaa. Dorian iski häntä vielä kahdesti, mutta mies ei liikkunut. Hän odotti vielä hetkisen, painaen päätä yhä vasten pöytää. Sitten hän heitti veitsen pöydälle ja jäi kuuntelemaan.
Hän ei voinut kuulla muuta kuin hiljaista tippumista kuluneelle matolle. Hän avasi oven ja astui ulos portaille. Talo oli aivan ääneti. Ei kukaan liikkunut. Hetken aikaa hän seisoi nojautuneena käsinojaan ja tähysteli mustaan, hiljaiseen pimeyteen. Sitten hän otti avaimen lukosta ja palasi takaisin huoneesen, sulkien oven jäljissään.
Kuollut istui yhä tuolilla, nojautuneena pöydän yli, selkä kumarassa, käsivarret riipuksissa. Jollei niskassa olisi ollut ammoittavaa haavaa ja tahmeaa, mustaa lätäkköä lattialla, joka yhä laajenemistaan laajeni, niin olisi voinut luulla miehen nukkuvan.
Kuinka nopeasti tuo kaikki oli tapahtunut! Hän oli niin ihmeellisen tyyni, ja astuen ikkunan luo hän avasi sen ja meni balkongille. Tuuli oli hajoittanut sumun, ja taivas loisti kuin äärettömän riikinkukon pyrstö, täynnä tuhansia kimaltelevia silmiä. Hän katsoi alas kadulle ja näki poliisin kiertävän hiljaisten talojen ympäri ja valaisevan lyhdyllään niiden portteja. Kadunkulmasta sukelsi näkyviin rämisevän ajurin punainen tuli ja katosi jälleen. Nainen, huivi hartioillaan, hiipi hitaasti ja horjuen seinää pitkin. Vähä-väliä hän pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Sitten hän alkoi laulaa raa'alla äänellä. Poliisi astui häntä kohti ja sanoi hänelle jotakin. Hän hoiperteli pois nauraen. Kylmä tuuli puhalsi yli torin. Kaasulyhdyt lekottelivat ja lehdettömät puut ravistivat mustia, routaisia oksiaan edes ja takaisin. Dorian värisi ja palasi takaisin huoneesen, sulkien ikkunan.