"Minä en usko, että se on minun maalaamani."
"Etkö näe siinä ihannettasi?" sanoi Dorian katkerasti.
"Minun ihanteeni, niinkuin sinä sitä nimität…"
"Niinkuin sinä sitä nimitit."
"Siinä ei ollut mitään pahaa, eikä häpeällistä. Sinä olit minulle sellainen ihanne, jota en koskaan enää ole tavannut. Nuo ovat satyyrin kasvot."
"Ne ovat minun sieluni kasvot!"
"Hyvä Jumala, millaista olentoa minä olen jumaloinut! Sillä on perkeleen silmät."
"Jokaisen ihmisen sielussa on taivas ja helvetti, Basil", huudahti
Dorian tehden epätoivoisen liikkeen.
Hallward kääntyi taas kuvaa kohti ja katseli sitä. "Hyvä Jumala, jos se on totta", hän huudahti, "ja jos tuolla tavalla olet turmellut elämäsi, niin olet paljoa pahempikin kuin miksi panettelijat sinua luulevat!" Hän valaisi kynttilällä jälleen kuvaa ja tarkasteli sitä. Pinta näytti olevan aivan turmeltumaton, aivan sellainen kuin hän sen oli kädestään jättänyt. Varmaan tuo hävitys oli tullut sisältäpäin. Jonkun sisällisen prosessin voimasta synnin spitalitauti syövytti kuvaa. Ruumiin mätäneminen kosteassa haudassa ei ollut yhtä kauheaa.
Hänen kätensä vapisi, kynttilä putosi jalasta lattialle ja sihisi. Hän polki jalallaan sen päälle ja sammutti sen. Sitten hän heittäytyi horjuvalle tuolille pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.