Seuraavana aamuna kello yhdeksän palvelija toi sisään shokolaadia tarjottimella ja avasi ikkunaluukut. Dorian nukkui aivan rauhallisesti oikealla kyljellään, käsi posken alla. Hän näytti nuorelta pojalta, joka oli väsynyt leikin tai lukujen jälkeen.
Palvelija kosketti häntä kahdesti olkapäähän ennenkuin hän heräsi, ja kun hän avasi silmänsä, niin hieno hymy karehti hänen huulillaan, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotain suloista unta. Mutta hän ei ollut uneksinut yhtään. Yö oli kulunut rauhallisesti, ilman iloisten tai tuskallisten kuvien häiriötä. Mutta nuoret hymyilevät ilman minkäänlaista syytä. Siinä onkin heidän suurin suloutensa.
Hän kääntyi toiselle puolelle ja nojaten kyynärpäähänsä alkoi maistella shokolaadia. Lempeä marraskuun aurinko paistoi sisään huoneesen. Taivas oli pilvetön, ja ilma lämmin. Tuntuipa melkein kuin olisi ollut kevätaamu.
Vähitellen kuluneen yön tapahtumat palasivat äänettömin, verentahraamin askelin hänen aivoihinsa ja muuttuivat peloittavan selviksi. Häntä värisytti muistellessaan mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, ja hetkeksi hänet valtasi sama kummallinen inhon tunne Basil Hallwardia kohtaan, joka oli pakoittanut häntä murhaamaan hänet, ja hän tuli aivan jääkylmäksi vihasta. Kuollut istui yhä tuolla ylhäällä täydessä auringonvalossa. Miten hirveää se oli! Tuollaiset julmat asiat kuuluivat pimeyteen, eikä päivänvaloon.
Hän tunsi tulevansa sairaaksi tai hulluksi, jos hän alkaisi hautoa kaikkia kokemuksiaan. On syntejä, joita muistellessa tuntee suurempaa nautintoa, kuin itse teossa ollessa, omituisia voittoja, jotka tyydyttävät enemmän ylpeyttä kuin intohimoa, ja jotka vaikuttavat voimakkaammin ja virkistävämmin järkeen kuin aisteihin. Mutta tämä oli jotakin aivan toista. Se oli karkoitettava mielestä, huumattava unikoilla ja kuristettava, jotta ei itse tulisi kuristetuksi.
Kun kello löi puoli kymmenen, niin hän siveli kädellä otsaansa ja nousi äkisti ylös, pukeutui vieläkin suuremmalla tarkkuudella kuin tavallisesti, valitsi erityisellä huolella kaulahuivinsa ja kravattineulansa ja vaihtoi useita kertoja sormuksiaan. Hän istui myös kauan aikaa aamullispöydän ääressä, maistellen erilaisia ruokalajeja ja jutellen kamaripalvelijansa kanssa uusista livreoista, joita hän aikoi teettää palvelijoilleen Selbyssä, ja tarkastaessaan kirjeitään. Muutamille kirjeilleen hän nauroi. Kolme niistä suututti häntä. Yhtä hän luki useampaan kertaan ja repi sen sitten rikki kärsimättömästi. "Naisten muisti on hirvittävä!" — niin oli lordi Henry kerran sanonut.
Juotuaan kupin mustaa kahvia, hän pyyhki hitaasti suutaan lautasliinalla, antoi palvelijalle merkin ja kirjoitti hänen odottaessaan kaksi kirjettä. Toisen hän pisti taskuunsa, toisen hän ojensi palvelijalle.
"Viekää tämä mr. Campbellille Hertford Streetin varrelle taloon n:o 152, Francis, ja jos hän ei ole kaupungissa, niin tiedustelkaa hänen osoitettaan."
Kun hän jäi yksin, niin hän sytytti paperossin ja alkoi piirustaa paperipalaselle, ensin kukkia ja taloja, sitten kasvoja. Äkkiä hän huomasi, että kaikissa kasvoissa oli jotakin eriskummallista, joka muistutti Basil Hallwardia. Hän rypisti otsaansa ja nousten ylös hän meni kirjahyllynsä luo ja otti kirjan umpimähkään. Hän päätti olla ajattelematta yöllistä tapahtumaa ennenkuin se oli aivan välttämätöntä.
Hän oikaisi itsensä sohvalle, ja katseli kirjan nimilehteä. Se oli Gautierin teos "Emaux et Camées", Charpentierin julkaisema painos japanilaisella paperilla, Jacquemartin etsauksilla. Kannet olivat sitronanvihreää nahkaa, jota koristi granaattiomenia kullatun ristikon keskellä. Adrian Singleton oli lahjoittanut sen hänelle. Selaillessaan lehtiä hänen silmänsä osuivat runoon, joka kuvasi Lacenairen kättä — tuota kylmää, keltaista kättä, joka kidutuksen jälkeen oli vielä pesemätön ja jossa oli untuvamaiset punaiset karvat ja faunin sormet. Hän katseli omia, kapeita sormiansa väristen vaistomaisesti ja selaili edelleen, kunnes hän tuli näihin ihaniin Venetsiaa kuvaaviin säkeihin: