"Sur une gamme chromatique,
le sein de perles ruisselant,
la Venus de l'Adriatique
sort de l'eau son corps rose et blanc.
Les dômes, sur l'azur des ondes
suivant la phrase au pur contour,
s'enflent comme des gorges rondes
que soulève un soupir d'amour.
L'esquif aborde et me depose,
jetant son amarre au pilier,
devant une façade rose,
sur le marbre d'un escalier."
Kuin kromaatiselta sävelasteikolta, helma helmiä herahdellen, Adrian
Venus nousee vedestä, ruumis ruusunpunaisena ja valkeana.
Kirkot puhtaine ääriviivoineen, aaltojen asuurisinessä uiden, seuraavat sävelasteikkoa nekin, paisuvina kuin pyöreät kaulat, joista rakkauden huokaus kohoaa.
Pursi lähenee ja laskee minut maihin, heittäen ankkuritouvinsa pylvääsen, ruusunpunaisen fasadin, marmoriportaiden edustalle.
Kuinka ihanat nuo säkeet! Kun luki niitä, niin tuntui siltä kuin olisi soljunut pitkin vihertäviä vesiteitä helmien ja neilikkojen kaupungissa, ja mukavasti loikonut mustassa gondolissa, jonka keulavannas olisi hopeaa ja verhot hulmuaisivat tuulenhengessä. Nuo yksinkertaiset rivit olivat hänestä kuin suoria, turkosisinisiä juovia, jotka seuraavat mukana kulkiessa Lidoa kohti. Äkilliset värinkimallukset muistuttivat hänen mieleensä opaali- ja iriskaulaisten lintujen välkettä niiden parveillessa solakan campanilen ympärillä, jonka kyljissä on lukemattomia uurteita, tai niiden kopeansulavasti keikistellessä hämärissä, tomuisissa pylväskäytävissä. Nojautuen taakse ja sulkien silmänsä hän toisti kerta toisensa jälkeen:
"Devant une façade rose, sur le marbre d'un escalier."
Nuo kaksi säettä kuvastivat koko Venetsiaa. Hän muisti syksyä, jonka hän siellä oli viettänyt ja sitä ihmeellistä rakkautta, joka oli kiihoittanut hänet mielettömiin, suloisiin hullutuksiin. Joka ainoalla paikalla on oma romantisuutensa. Mutta Venetsia, samoinkuin Oxfordkin, oli säilyttänyt taustan romantisuudelleen, ja aito-romantisuudelle on tausta kaikkein tärkeintä. Basil oli ollut jonkun aikaa hänen mukanansa, ja tämä oli ollut aivan hullaantuneena Tintorettoon. Basil parka! Kuinka hirveä tuollainen loppu oli ihmiselle!
Hän huokasi ja otti kirjan jälleen käteensä ja koetti unohtaa. Hän luki pääskysistä, jotka lentelevät edes-takaisin pienen smyrnalaisen kahvilan ovesta, jossa pyhiinvaeltajat istuvat lukien merikivihelmiään ja turbaanipäiset kauppiaat polttavat pitkiä tupsupäisiä piippujaan vakavasti keskustellen toistensa kanssa; hän luki Place de la Concorden obeliskista, joka vuodattaa graniittikyyneliä kaukaisessa, auringottomassa maanpaossaan ja ikävöitsee takaisin lämpimän, lotuskukkaisen Niilin rannalle, jossa on sfinksejä, ruusunpunaisia ibislintuja, valkoisia, kultakyntisiä kotkia ja vihreäsilmäisiä, pieniä, vihreässä höyryävässä mudassa matelevia krokodiilejä. Hän alkoi mielessään hautoa noita säkeitä, joiden sointu on lähtöisin suudelmien hivuttamasta marmorista, ja joissa kuvautuu se ihmeellinen patsas, mitä Gautier vertaa kontra-alttoääneen, tuo "monstre charmant", joka uinuu Louvren porfyrisalissa. Mutta hetken kuluttua kirja putosi hänen kädestänsä. Hän hermostui ja hirveä tuskantäristys tuli hänen ylitsensä. Mitäpä jos Alan Campbell ei olisikaan Englannissa? Päiviä kuluisi ennenkuin hän palaisi takaisin. Ehkä hän ei suostuisi tulemaankaan. Mitäpä hän sitten tekisi? Joka ainoa hetki oli hänelle kallis.