He olivat ennen olleet hyvät ystävät, noin viisi vuotta sitten — aivan eroamattomat ystävät. Sitten ystävyys oli äkkiä loppunut. Kun he nyt tapasivat toisensa seuroissa, niin Dorian Gray vain hymyili; Alan Campbell ei hymyillyt koskaan.
Hän oli hyvin etevä nuori mies, vaikka hän ei ymmärtänytkään kuvaamataiteita, ja käsityksensä runoudesta hän oli kokonaan saanut Dorianilta. Tiede oli hänen pääharrastuksensa. Cambridgessä hän oli viettänyt enimmän aikansa laboratorityössä ja oli suorittanut hyvän tutkinnon luonnontieteissä. Yhä vieläkin hän tutki suurella innolla kemiaa, ja hänellä oli oma laboratorinsa, jonne hän sulkeutui päivät pitkin äitinsä suureksi suruksi, joka olisi toivonut hänestä parlamentin jäsentä, sillä kemisti, hänen mielestään, oli vain reseptien laatija. Hän oli hyvin soitannollinen, ja soitti sekä viulua että pianoa paremmin kuin useimmat taiteenharrastajat. Soitto se olikin kaikkein ensiksi vienyt hänet ja Dorian Grayn yhteen — soitto ja tuo selittämätön voima, jolla Dorian näytti mielensä mukaan voivan vaikuttaa muihin ihmisiin, ja jota hän usein tietämättäänkin käytti. He olivat tavanneet toisensa lady Berkshiren luona eräänä iltana, jolloin Rubinstein oli siellä soittanut, ja sen jälkeen heitä nähtiin aina yhdessä ooperassa ja joka paikassa, missä hyvää musiikkia oli kuultavana. Kahdeksantoista kuukautta heidän ystävyyttään kesti. Campbell oli aina joko Selby Royalissa tai Grosvenor squaren varrella. Hänen, samoinkuin niin monen muunkin mielestä, Dorian Gray edusti kaikkea, mikä elämässä oli ihmeellistä ja viehättävää. Ei kukaan tiennyt oliko heidän välilleen syntynyt riitaa vai ei. Mutta ihmiset huomasivat äkkiä, että he tuskin puhuttelivat toisiaan tavatessansa ja että Campbell näytti aina lähtevän varhemmin pois seurasta, missä Dorian Graykin oli läsnä. Hän oli myöskin muuttunut — ajoittain hän oli hyvin alakuloinen, ei näyttänyt sietävän musiikkia, eikä tahtonut koskaan itse soittaa. Kun häntä pyydettiin soittamaan, niin hän puolustuksekseen sanoi olevansa niin kiinni tieteellisissä töissä, ettei hänelle jäänyt aikaa harjoittamiseen. Ja se olikin totta. Päivä päivältä hänen harrastuksensa biologiaan yhä kasvoi, ja hänen nimensä esiintyi kerran tai pari tieteellisissä aikakauskirjoissa ihmeellisten kokeilujen yhteydessä.
Sellainen oli se mies, jota Dorian Gray odotti. Joka hetki hän vilkaisi kelloonsa. Ja sitä myöten kuin aika kului hänen kiihkeytensä yhä kasvoi. Lopulta hän nousi pystyyn ja alkoi kulkea edes-takaisin huoneessa, aivan kuin häkkiin telkitty kaunis eläin. Hän astui pitkin, hiipivin askelin. Hänen kätensä olivat jääkylmät.
Odotus kävi sietämättömäksi. Aika tuntui hänestä hiipivän lyijynraskailla askelilla, samalla kuin hän itse myrskytuulessa ajautui mustan, ammottavan kuilun rosoista reunaa vasten. Hän tiesi mikä sieltä häntä väijyi, hän näkikin sen, ja painoi vavisten kosteat sormensa polttavia silmäluomiaan vasten ikäänkuin hän olisi tahtonut riistää aivoilta niiden näkökyvyn ja pakoittaa silmät takaisin onkaloihinsa. Se oli turhaa. Aivoilla oli oma ravintonsa, jota se ahmi, ja kauhusta hurjistunut mielikuvitus väänteli ja kiemurteli kuin elävä olento tuskissansa ja hyppeli pahasti irvistellen kuin kamala marionetti jalustallaan. Äkkiä aika pysähtyi. Niin, tuo sokea, raskaasti huohottava aika ei liikkunut enää; aika oli kuollut, ja hirveät ajatukset, jotka tunkeutuivat nopeasti esiin, nostattivat julman tulevaisuuden haudastaan esille ja näyttivät sitä Dorianille. Hän tuijotti siihen kauhusta kivettyneenä.
Vihdoin ovi avautui ja palvelija astui sisään. Dorian käänsi lasittuneet silmänsä häneen.
"Mr. Campbell, herra", sanoi palvelija.
Helpoituksen huokaus pääsi hänen kuivilta huuliltaan ja puna palasi hänen poskillensa.
"Pyytäkää häntä heti astumaan sisään, Francis." Hän tunsi olevansa taas oma itsensä. Heikkouden puuska oli kadonnut.
Mies kumarsi ja poistui. Hetken kuluttua Alan Campbell astui sisään vakavana ja kalpeana. Hänen kalpeuttaan kohotti hänen pikimusta tukkansa ja mustat kulmakarvansa.
"Alan, miten ystävällistä. Kiitos että tulit".