"Ei se tee mitään, herra. Mihin aikaan minun pitää olla kotona?"
Dorian katsahti Campbelliin.
"Pitkänkö aikaa sinun kokeesi kestää, Alan?" hän sanoi levollisella, välinpitämättömällä äänellä. Kolmannen henkilön läsnäolo huoneessa näytti antavan hänelle erinomaista rohkeutta.
Campbell rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Noin viisi tuntia," hän vastasi.
"On kylliksi aikaista, jos olette puoli kahdeksan kotona, Francis. Tai kuulkaahan: ottakaa esille mitä tarvitsen pukeutumista varten. Voitte saada vapaan illan. Minä en syö päivällistä kotona, niin etten tarvitse teitä."
"Kiitos, herra," sanoi mies poistuen huoneesta.
"No, Alan, ei ole aikaa hukata hetkeäkään. Kuinka raskas tämä laatikko on! Minä kannan sen ylös. Ota sinä muut tavarat." Hän puhui nopeasti ja käskevästi. Campbell tunsi olevansa voitettu. He läksivät yhdessä huoneesta.
Kun he tulivat ylös, niin Dorian otti avaimen esiin ja väänsi lukkoa. Sitten hän pysähtyi ja epäröivä katse kohosi hänen silmiinsä. Häntä värisytti. "En luule voivani tulla sisään, Alan," hän mutisi.
"Se on yhdentekevää. En minä sinua tarvitse," sanoi Campbell kylmästi.
Dorian avasi oven raolleen. Samalla hän huomasi kuvansa, joka irvisteli auringon paisteessa. Maassa sen edessä oli repaleinen verho. Hän muisti ensi kertaa eläissään unohtaneensa peittää tuon onnettoman kuvan ja oli jo hyökätä sisään, kun hän samassa peräytyikin väristen koko ruumiissaan.