"Kuinka kauan hän on ollut naimisissa?" kysyi Dorian.
"Iankaikkisuuden, hän vakuuttaa minulle. Minun luullakseni aateliskalenterin mukaan kymmenen vuotta, mutta kymmenen vuoden aika Monmouthin kanssa lienee yhtä pitkä kuin koko iankaikkisuus. Kuka muu tulee?"
"Ah, Willoughbyt, lordi Rugby ja hänen vaimonsa, meidän emäntämme,
Geoffrey Clouston, koko tavallinen seura. Olen kutsunut myös lordi
Grotrianin."
"Hän miellyttää minua", sanoi lordi Henry. "Useat eivät pidä hänestä, mutta minun mielestäni hän on ihastuttava. Hän pukeutuu joskus liian ylellisesti, mutta hän hyvittää sen kokonaan ylikultuurillansa. Hän on hyvin uudenaikainen tyyppi."
"En tiedä, tokko hän voi tulla, Harry. Hänen täytyy ehkä lähteä isänsä kanssa Monte Carloon."
"Ah! miten vaivalloisia ihmisten omaiset voivat olla! Koeta saada häntä mukaan. Johtuupa mieleeni, Dorian, sinä läksit kovin varhain kotiin eilen illalla. Läksit jo ennen yhtätoista. Mitä sinä teit sen jälkeen. Menitkö suoraan kotiin?"
Dorian silmäsi häneen nopeasti ja rypisti kulmakarvojaan. "En, Harry", hän sanoi vihdoin, "en tullut kotiin ennenkuin lähemmäs kolmea."
"Menitkö klubiin?"
"Menin", hän vastasi. Sitten hän puri huultaan. "Ei, en minä sitä tarkoita. En minä mennyt klubiin. Minä kävelin. En muista, mitä tein… Kuinka utelias sinä olet, Harry! Sinä tahdot aina tietää mitä muut ovat tehneet. Minä koetan aina unohtaa mitä itse olen tehnyt. Minä tulin kotiin puoli kolme, jos tahdot tietää ajan tarkalleen. Olin unohtanut avaimen kotiin ja palvelijani päästi minut sisään. Jos tahdot saada sen todistetuksi, niin voit kysyä häneltä."
Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Rakas ystävä, mitäpä minä sitä tarvitsisin! Mennään ylös vierashuoneesen. Kiitos, ei sherryä, mr. Chapman. Jotain on tapahtunut sinulle, Dorian. Sano, mitä se on. Sinä et tänä iltana ole oma itsesi."