"Kirottu nainen!" Dorian vastasi, "älä nimitä minua siksi."
Nainen naputti sormiaan. "Satuprinssin nimellä sinä tahtoisit käydä, eikö totta", hän huusi hänen jälkeensä.
Uninen merimies hyökkäsi pystyyn kuullessaan nuo naisen sanat ja katseli hurjana ympärilleen. Hän kuuli eteisen oven sulkeutuvan kiinni. Hän hyökkäsi ulos ikäänkuin ajaen jotakin takaa.
Dorian Gray kiiruhti sateessa rantaa pitkin. Hän tunsi outoa liikutusta ajatellessaan Adrian Singletonia, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut, ja hän mietti, tokko tuon nuoren elämän häviö todellakin oli hänen syyksensä luettava, niinkuin Basil Hallward niin hävyttömästi oli väittänyt. Hän puri huultaan ja hetkeksi hänen silmiinsä tuli surullinen ilme. Vaikka mitäpä se häntä liikutti? Ihmisen elämä oli liian lyhyt, jotta hän voisi kantaa olkapäillään toisen erehdyksiä. Jokainen eli omaa elämäänsä ja sai maksaa siitä oman hintansa. Sääli vain, että täytyi niin monta kertaa maksaa samasta erehdyksestä. Täytyi todellakin maksaa yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtalon ja ihmisten välisissä asioissa ei koskaan tehty tilinpäätöstä.
On olemassa hetkiä, niin psykologit sanovat, jolloin synninhimo tai se mitä maailma sanoo synniksi, niin kokonaan valtaa luonnon, että jokainen hermo ruumiissa, jokainen aivojen solu on hirveässä kiihoituksessa. Miehet ja naiset sellaisina hetkinä kadottavat kokonaan tahdon vapauden. He kulkevat hirveää loppuaan kohti kuin koneet. Heillä ei ole enää mitään valintaa, ja omatunto on kuollut, tai jos se vielä elää, niin se elää vain lisätäkseen kapinan viehätystä ja tottelemattomuuden hurmausta. Sillä kaikki synnit, niinkuin teologit väsymättömästi meille muistuttavat, ovat tottelemattomuuden purkauksia. Kun tuo korkea henki, pahuuden aamutähti, syöksyi alas taivaasta, niin hän kaatui kapinoitsijana.
Tunteettomana, syntiin taipuvana, tahratuin mielin ja sielu kapinaa janoavana Dorian Gray kiiruhti eteenpäin, kulkien yhä nopeammin. Mutta juuri kun hän aikoi kääntyä pimeään holvikäytävään, jota oikotietä hän usein oli kulkenut mennessään erääsen pahamaiseen paikkaan, niin joku äkkiä takaa pysähdytti hänet, ja ennenkuin hän ehti puolustautuakaan, pusertui hän vasten seinää ja vahva käsi tarttui häntä kurkkuun kiinni.
Hän taisteli hurjasti henkensä puolesta ja hirveällä ponnistuksella hän riistäytyi irti tukehduttavasta puristuksesta. Samassa hän kuuli revolverin hanaa viritettävän ja näki kiiltävän piipun välkkyvän aivan päänsä kohdalla, sekä lyhyen ja lihavanpuolisen miehen hämärästi häämöittävän edessänsä.
"Mitä te tahdotte?" sanoi Dorian läähättäen.
"Olkaa hiljaa", sanoi mies. "Jos liikahdatte, niin minä ammun teidät."
"Te olette hullu. Mitä minä olen teille tehnyt?"