"Mitä hulluja, Dorian!" naureskeli hänen toverinsa, ja kun jänis hyppäsi lepikköön, niin hän ampui. Kuului kaksi huutoa, jäniksen tuskan huuto, joka on aivan hirveä, sekä henkitoreissaan olevan ihmisen valitusta, mikä on vieläkin hirveämpää.
"Hyvä Jumala! Minä ammuin ajomiehen!" huudahti sir Geoffrey. "Aika aasi, kun asettuu pyssyjen tielle! Älkää ampuko!" hän huusi voimiensa takaa. "Mies on haavoittunut."
Pää-ajaja tuli juosten keppi kädessä.
"Missä, herra? Missä hän on?" hän huusi. Samassa ampuminen lakkasi koko linjalla.
"Täällä", vastasi sir Geoffrey vihoissaan, rientäen lepikköön. "Miksi ihmeessä te ette pidä huolta miehistänne? Olette pilanneet metsästyshuvini tältä päivältä kokonaan."
Dorian seurasi heitä katseillaan kun he tunkeutuivat lepikkoon taivuttaen notkeat, heiluvat oksat tieltä. Hetken kuluttua he tulivat taas esiin laahaten ruumiin auringonvaloon. Hän kääntyi pois kauhun vallassa. Onnettomuus näytti seuraavan häntä minne ikänä hän kulki. Hän kuuli sir Geoffreyn kysyvän oliko mies aivan kuollut ja ajajan myötävän vastauksen. Metsässä hänen mielestään alkoi äkkiä näkyä kasvoja joka puolelta. Kuului lukemattomien askelten kopinaa ja äänien hiljaista suhinaa. Suuri vaskirintainen fasaani pyrähti oksien yläpuolella.
Muutamien minuuttien kuluttua, jotka hänestä kiihkeässä mielentilassaan tuntuivat loppumattoman pitkiltä ja tuskallisilta, hän tunsi käden olkapäällään. Hän sätkähti ja katseli ympärilleen.
"Dorian", sanoi lordi Henry, "ehkä on parasta että käsken heidän keskeyttämään metsästyksen tältä päivältä. Ei näytä hyvältä, jos me jatkamme."
"Minä toivoisin että se loppuisi ikipäiviksi, Harry", hän vastasi katkerasti. "Koko juttu on hirveä ja julma. Onko mies…?"
Hän ei voinut lopettaa lausettansa.