Seuraavana päivänä hän ei poistunut talosta, ja viettipä vielä suurimman osan päivää omassa huoneessansakin kuolemanpelosta sairaana ja samalla välinpitämättömänä koko elämälle. Hän tunsi, että häntä ajettiin takaa, urkittiin ja koetettiin kietoa paulaan. Hän säikähti joka kerta, kun ikkunaverhokin liehui tuulessa. Kellastuneet lehdet, joita tuuli ajoi vasten lyijykehyksisiä ikkunaruutuja, kuvasivat hänen mielestänsä hänen omia rauenneita päätöksiänsä ja hurjaa katumustansa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki merimiehen kasvot tirkistävän sisään sumuisen ruudun läpi, ja taaskin hänen sydämensä puristui kauhusta kokoon.
Mutta ehkäpä hänen mielikuvituksensa vain oli yön helmasta loihtinut esiin koston ja näyttänyt hänelle rangaistuksen julmia haamuja. Elävä elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksen loogillisuudessa oli jotakin hirveää. Mielikuvitus se usutti katumuksen synnin kintereille. Mielikuvitus oli syynä siihen, että rikos synnytti muodottomia sikiöitään. Elävässä elämässä ei pahetta rangaistu eikä hyve saanut palkintoa. Voimakas menestyi, heikko sortui. Siinä kaikki. Sitä paitsi jos joku vieras olisi kierrellyt taloa, niin palvelijat tai vahdit olisivat nähneet hänet. Jos jälkiä olisi huomattu kukkapenkereissä, niin puutarhuri olisi sen ilmoittanut. Niin, se oli ollut vain mielikuvitusta. Sibyl Vanen veli ei ollut palannut häntä murhaamaan. Hän oli purjehtinut laivallaan hukkuakseen jonakuna yönä talvimyrskyyn. Joka tapauksessa hänestä hän saattoi olla turvassa. Eihän mies tuntenut edes häntä, ei voinut tietää kuka hän oli. Nuoruuden naamari oli pelastanut hänet.
Ja sittenkin, jos se olikin ollut vain mielikuvitusta, niin kuinka kauheaa oli ajatella, että omatunto saattoi loihtia esiin noin julmia harhakuvia, antaa niille elävän muodon ja liikkumiskyvyn! Millaiseksi hänen elämänsä muuttuisi, jos hänen rikoksensa varjot yöt päivät tähystelisivät häntä pimeistä nurkista, pilkkaisivat häntä salaisista piilopaikoista, kuiskaisivat hänen korvaansa, kun hän istuisi juhlapöydässä, herättäisi hänet jääkylmillä sormillaan unen helmasta! Kun tuo ajatus hiipi hänen aivoihinsa, niin hän kalpeni kauhusta ja ilma tuntui hänestä äkkiä kylmenneen. Oi, minä hurjana mielettömyyden hetkenä hän olikaan tappanut ystävänsä! Miten kauhea yksin tuon tapauksen muistokin oli! Hän näki sen jälleen elävänä edessään. Joka ainoa julma yksityiskohta kohosi hänen eteensä entistään kauheampana. Ajan mustasta onkalosta nousi hänen syntinsä haamu veripunaisiin hikiliinoihin kiedottuna. Kun lordi Henry tuli hänen luoksensa kuuden tienoissa, niin hän näki hänen itkevän ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua.
Vasta kolmantena päivänä hän uskalsi mennä ulos. Tuon talvisen aamun kirkkaassa, pihkalta tuoksuvassa ilmassa oli jotakin, joka näytti palauttavan takaisin hänen iloisuutensa ja elämänhalunsa. Mutta ei yksin ulkonainen ympäristö ollut syynä tähän muutokseen. Hänen oma luontonsa oli noussut vastustamaan sitä ylenmääräistä tuskaa, joka yritti hajoittaa ja heikentää hänen sopusointuista mielenrauhaansa. Siten käy aina hienostuneitten ja liian tunteellisten temperamenttien. Niiden voimakkaat intohimot joko murtuvat tai taipuvat. Ne joko tappavat miehen, tai kuolevat itse. Pintapuoliset surut ja pintapuoliset rakkaudet kestävät loppumattomasti. Mutta suuret rakkaudet ja suuret surut hukkuvat omaan kyllyyteensä. Sitäpaitsi Dorian oli varmasti vakuutettu siitä, että hän oli ollut oman säikkyneen mielikuvituksensa uhri, ja hän muisteli nyt pelkoansa jonkunmoisella säälillä eikä niinkään vähäisellä halveksumisella.
Aamiaisen jälkeen hän käveli herttuattaren kanssa puutarhassa ja ajoi sitten puiston kautta metsästysseuran luo. Härmä näytti ikäänkuin suolalta ruohonkorsissa. Taivas kaareutui kuin ylösalaisin käännetty metallikupu. Hieno jääkalvo reunusti kaislikkojärveä.
Havumetsän reunassa hän huomasi sir Geoffrey Cloustonin, herttuattaren veljen, joka juuri otti kaksi tyhjää patroonaa pyssystään. Dorian hyppäsi alas vaunuistaan ja käskettyään palvelijansa viedä hevosen kotiin hän tunkeutui pensaikon ja kuihtuneiden sananjalkojen läpi vieraansa luo.
"Onko ollut hyvä onni, Geoffrey?" hän kysyi.
"Ei sanottavasti, Dorian. Enimmät linnut näyttävät paenneen lakeuksille. Toivottavasti käy paremmin lunchin jälkeen, jolloin lähdemme toiselle maalle."
Dorian kulki hänen rinnallansa. Kylmä, tuoksuva ilma, metsän ruskean-punaiset värivivahdukset, ajajien käheät äänet, jotka silloin-tällöin kajahtelivat ilmassa, pyssyjen kova pauke viehättivät häntä ja täyttivät hänen mielensä suloisella rauhan tunteella. Onnen huolettomuus, ilon ylevä rauha valtasi hänet.
Äkkiä hyppäsi mättäältä, parin metrin päästä heistä, pystykorvainen jänis pitkillä, norjilla jaloillaan eteenpäin. Se hyökkäsi suoraan lepikköä kohti. Sir Geoffrey kohotti pyssynsä olalleen, mutta elukan suloisissa liikkeissä oli jotain, joka viehätti Dorian Graytä siihen määrään, että hän huudahti äkkiä: "Älä ammu sitä, Geoffrey. Anna sen elää."