LUKU XX.
Yö oli ihana, niin lämmin, että hän heitti päällystakkinsa vain käsivarrelleen, eikä sitonut edes silkkihuivia kaulaan. Astuessaan kotia kohti ja poltellessaan paperossia kulki kaksi nuorta miestä seurustelupuvussa hänen ohitsensa. Hän kuuli toisen kuiskaavan toiselle: "Tuo on Dorian Gray." Hän muisti, miten hyvillään hän oli ollut kun häntä huomattiin tai katseltiin tai kun ihmiset puhuivat hänestä. Nyt häntä väsytti, kun hän kuuli vain nimeänsäkin mainittavan. Kun hän ajatteli sitä pientä kylää, jossa hän viime aikoina usein oli käynyt, niin sen suurin viehätys oli juuri siinä, ettei kukaan häntä siellä tuntenut. Hän oli usein sanonut tytölle, jonka rakkauden hän oli viekoitellut puoleensa, että hän oli köyhä, ja tyttö oli uskonut häntä. Hän oli kerran sanonut hänelle olevansa paha, ja tyttö oli vain nauranut hänelle ja vastannut, että pahat ihmiset olivat aina vanhoja ja rumia. Kuinka hän osasi nauraa! — aivan kuin rastas olisi laulanut. Ja kuinka kaunis hän oli ollut pumpulipuvuissansa ja suurissa hatuissaan! Hän oli aivan oppimaton, mutta hän omisti kaiken sen, minkä Dorian jo oli kadottanut.
Kun Dorian saapui kotiin, niin palvelija oli vielä ylhäällä odottamassa häntä. Hän lähetti hänet maata ja heittäytyi kirjastonsohvalle ja alkoi ajatella sitä mitä lordi Henry oli sanonut hänelle.
Oliko se todellakin totta, ettei ihminen koskaan muuttunut? Hän alkoi kiihkeästi kaivata poikavuosiensa tahratonta puhtautta — ruusunvalkoista lapsuuttaan, joksi lordi Henry oli kerran sitä sanonut. Hän tiesi että hän oli tahrannut itsensä, turmellut ajatuksensa ja mielikuvituksensa kauheuksilla; hänen vaikutuksensa toisiin oli ollut huono, ja hän oli tuntenut vain hurjaa iloa nähdessään toisten turmeluksen; hän oli saattanut häpeään kaikki parhaat ja toivorikkaimmat niistä henkilöistä, jotka olivat joutuneet hänen tiellensä. Mutta oliko tuo kaikki auttamatonta? Eikö hänellä ollut vähintäkään toivoa jäljellä?
Ah! minä hirveänä ylpeyden ja kiihkon hetkenä hän oli toivonutkaan, että muotokuva kantaisi elämän taakan hänen puolestansa ja hän itse saisi säilyttää ikuisen nuoruuden himmentymättömän kirkkauden! Siinä oli alku kaikkiin hänen hairahduksiinsa. Paljoa parempi jos jokaista syntiä heti rangaistus olisi seurannut. Rangaistus aina puhdisti. Ihmisten tulisi rukoilla vanhurskasta Jumalaa: "Rankaise meitä synneistämme", eikä: "Anna meille meidän syntimme anteeksi."
Ihmeellisesti veistetty peili, jonka lordi Henry oli antanut hänelle monta vuotta sitten, seisoi pöydällä, ja valkeajalkaiset kupidot naureskelivat sen kehässä aivan kuin ennenkin. Hän otti sen käteensä samoinkuin tuona hirveänä iltana, jolloin hän ensi kertaa oli huomannut muutoksen onnettomassa muotokuvassaan, ja tuijotti kyyneltynein silmin sen hiottuun pintaan. Kerran joku, joka hurjasti oli rakastanut häntä, oli kirjoittanut hänelle mielettömän kirjeen, joka loppui seuraaviin jumaloiviin sanoihin: "Maailma on muuttunut sen vuoksi, että sinä olet luotu norsunluusta ja kullasta. Sinun huuliesi kaarevat viivat kirjoittavat historian uudelleen." Nuo lauseet palasivat hänen mieleensä ja hän toisti niitä yhä uudestaan. Sitten hän kirosi omaa kauneuttansa ja viskaten peilin maahan hän musersi sen korollaan hopeasirpaleiksi. Kauneus oli turmellut hänet, kauneus ja nuoruus, joita hän niin hartaasti oli itselleen toivonut. Ilman niitä hänen elämänsä olisi voinut olla moitteeton. Kauneus oli ollut hänelle vain naamarina, nuoruus vain lumekuvana. Mitä nuoruus oikeastaan oli? Viheriä, kypsymätön aika täynnä haihtuvia tunnelmia ja sairaalloisia ajatuksia. Miksi hän oli kantanut sen livreaa? Nuoruus oli pilannut hänet.
Parasta oli olla menneisyyttä ajattelematta. Ei mikään voinut sitä muuttaa. Hänen tuli ajatella vain itseänsä, omaa tulevaisuuttansa. James Vane oli kätketty nimettömään hautaan Selbyn kirkkomaalla. Alan Campbell oli ampunut itsensä eräänä yönä laboratorissaan; mutta hän ei ollut ilmaissut sitä salaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty. Se huomio, jota Basil Hallwardin katoaminen oli herättänyt, oli pian häviävä. Se oli jo koko lailla laimentunutkin. Hän oli aivan turvattu. Eikä Basil Hallwardin kuolema se enimmin painanutkaan hänen mieltänsä. Paljoa enemmän häntä vaivasi hänen oman sielunsa elävä kuolema. Basil oli maalannut sen muotokuvan, joka oli turmellut hänen elämänsä. Sitä hän ei voinut hänelle anteeksi antaa. Muotokuva oli syypää kaikkeen. Basil oli sanonut hänelle sietämättömiä asioita, ja kaikkea hän oli kärsivällisesti kestänyt. Murha oli ollut vain hetkellisen hulluuden seurauksena. Mitä taas Alan Campbelliin tuli, niin hänen itsemurhansa oli hänen oma asiansa. Hän oli sen itse tahtonut. Doriania se ei liikuttanut.
Uusi elämä! Sitä hän tarvitsi. Sitä hän juuri kaipasikin. Hän oli sen jo varmasti aloittanutkin. Ainakin hän oli säästänyt yhden viattoman olennon. Hän ei koskaan enää viekoittelisi viatonta. Hän tahtoisi olla hyvä.
Ajatellessaan Hetty Mertonia, hän alkoi tuumia, tokko kuva lukitussa huoneessa oli muuttunut. Se varmaan ei ollut enää yhtä kauhea kuin ennen. Ehkäpä, jos hänen elämänsä muuttuisi puhtaaksi, hän voisi pyyhkiä pois kasvoista huonojen intohimojen jäljet. Ehkäpä paheen jäljet olivat jo kadonneetkin. Hän tahtoi mennä katsomaan.
Hän otti lampun käteensä ja hiipi portaita ylös. Kun hän avasi oven, niin ilon hymy välähti hänen ihmeen nuorekkaissa kasvoissansa ja väreili hetken aikaa hänen suupielissänsä. Niin, hän tahtoi tulla hyväksi, ja tuo julma kuva, jota hän niin kauan oli pitänyt piilossa, ei enää herättäisi hänen kauhuansa. Hänestä tuntui ikäänkuin kirous jo olisi poistunut hänestä.