Hän astui äänettömästi sisään, sulkien oven jäljissään, niinkuin hänen tapansa oli ja veti purppuraisen peitteen kuvan edestä. Tuskan ja pettymyksen huuto pääsi hänen huuliltansa. Hän ei voinut huomata vähintäkään muutosta, paitsi että silmiin oli tullut salakavala ilme ja suun ympärille teeskentelevä piirre. Kuva oli yhä vieläkin inhottava — jos mahdollista vieläkin inhottavampi kuin ennen ja tulipunainen täplä kädellä oli tullut selvemmäksi ja näytti aivan kuin vasta vuotaneelta vereltä. Häntä värisytti. Turhamaisuudestako hän vain oli tehnyt tuon yhden hyvän tekonsa? Vai oliko hän halunnut vain uutta mielenkiihdykettä, niinkuin lordi Henry oli huomauttanut pilkallisesti nauraen? Vai oliko hän tahtonut näytellä komediaa ja tehdä jotakin jaloa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa? Tai ehkä kaikki nuo syyt olivat sen vaikuttaneet? Ja miksi punainen tahra oli suurentunut? Se oli levinnyt aivan kuin hirveä tauti ryppyisten sormien yli. Verta oli jalallakin, aivan kuin sitä olisi tippunut siihen — verta silläkin kädellä, joka ei ollut pidellyt veistä. Tunnustaakko? Pitäisikö hänen tunnustaa? Antaa itsensä ilmi, ja kärsiä kuolemanrangaistus? Hän nauroi. Hän tunsi että tuo ajatus oli mahdoton. Ja vaikka hän tunnustaisikin, kukapa häntä uskoisi? Eihän ollut vähintäkään jälkeä murhatusta miehestä. Kaikki hänen tavaransa olivat hävitetyt. Itse hän oli polttanut ne, mitkä alhaalla olivat. Ihmiset sanoisivat häntä vain hulluksi. He salpaisivat vain hänet telkien taakse, jos hän pysyisi puheissaan… Mutta hänen velvollisuutensa oli tunnustaa, kärsiä julkista häpeää ja julkisesti katua. On olemassa Jumala, joka vaatii ihmisiä tunnustamaan syntinsä sekä maailman että taivaan edessä. Ei mikään voinut puhdistaa häntä ennenkuin hän oli tunnustanut syntinsä. Syntinsäkö? Hän kohautti olkapäitään. Basil Hallwardin kuolema tuntui hänestä niin vähäpätöiseltä. Hän ajatteli Hetty Mertonia. Se sielun peili, jossa hän itseään tarkasteli, ei ollut oikeudenmukainen. Turhamaisuuttako? Uteliaisuuttako? Teeskentelyäkö? Eikö hänen kieltäytymisensä ollut mitään muuta? Se oli ollut muuta. Hän ainakin luuli niin. Mutta kuka saattoi sitä todistaa?… Ei. Se ei sittenkään ollut muuta. Turhamaisuudesta hän oli säästänyt hänet. Teeskentelyhalusta hän oli kantanut hyvyyden naamaria. Uteliaisuudesta hän oli harjoittanut kieltäytymistä. Sen hän nyt ymmärsi.
Mutta tuo murha — seuraisiko se häntä läpi koko elämän? Täytyisikö hänen aina kantaa entisyyden taakkaa? Täytyikö hänen todellakin tunnustaa? Ei, ei koskaan. Ei ollut muuta kuin yksi ainoa pieni todistus häntä vastaan. Kuva itse — se oli todistuksena. Hän hävittäisi sen. Miksi hän oli säilyttänyt sitä näinkin kauan? Ennen hänestä oli ollut hauska seurata, miten se muuttui ja vanheni. Viime aikoina se ei häntä enää huvittanut. Se oli karkoittanut häneltä vain yöunen. Poissa ollessaan hän oli pelännyt että jonkun muun silmät osuisivat siihen. Se oli kylvänyt alakuloisuutta hänen nautintoihinsa. Se oli pilannut monta kertaa häneltä ilon, kun hän oli sitä vain muistellutkin. Se oli ollut ikäänkuin hänen omanatuntonansa. Niin, se oli ollut omanatuntona. Nyt hän sen hävittäisi.
Dorian katsoi ympärilleen ja näki veitsen, jolla hän oli surmannut Basil Hallwardin. Hän oli puhdistanut sen monta kertaa, kunnes siinä ei ollut mitään tarhaa. Se oli kirkas ja kiiltävä. Koska se oli tappanut maalarin, niin se voisi myös tappaa maalarin työn ja kaiken sen mikä siihen sisältyi. Se tappaisi entisyyden, ja kun se kerta oli kuollut, niin hän olisi vapaa. Se tappaisi tämän hirveän sielunelämän, ja kun sen hirmuisia varoituksia ei ollut enää, niin hän pääsisi rauhaan. Hän tarttui veitseen ja puhkaisi sillä kuvan.
Kuului huuto ja kolaus. Se oli niin hirveä tuskanhuuto, että palvelijat heräsivät ja hiipivät ulos huoneistaan. Kaksi herraa, jotka kulkivat torilla, pysähtyivät ja katsahtivat ylös suureen taloon. He astuivat kunnes he kohtasivat poliisin ja palasivat hänen kanssansa samalle paikalle. Mies soitti kelloa useampaan kertaan, mutta ei kukaan vastannut. Talo oli kauttaaltaan pimeä, tulta välkkyi vain yläkerran ikkunasta. Hetken kuluttua mies poistui ja asettui läheiseen porttikäytävään voidakseen pitää taloa silmällä.
"Kenenkä talo tuo on, konstapeli?" kysyi vanhempi molemmista herroista.
"Mr. Dorian Grayn, herra", vastasi poliisi.
Herrat katsahtivat toisiinsa poistuessansa ja naureskelivat. Toinen oli sir Henry Ashtonin setä.
Sisällä palvelijoiden puolella puhelivat palvelijat puolipukimissaan hiljaa kuiskaten keskenään. Vanha mrs. Leaf itki ja väänsi käsiänsä. Francis oli kalpea kuin kuolema.
Neljännestunnin kuluttua hän läksi yhdessä ajurin ja lakeijan kanssa yläkertaan. He kolkuttivat, mutta vastausta ei kuulunut. He huusivat, mutta kaikkialla oli hiljaista. Vihdoin, turhaan koetettuaan murtaa oven auki, he kiipesivät katolle ja laskeutuivat alas balkongille. Ikkunat heltisivät helposti; haat olivat vanhat.
Kun he astuivat sisään, niin he näkivät seinällä mainion kuvan isännästänsä, sellaisena kuin he viimeksi olivat hänet nähneet, nuoruuden ja kauneuden täydessä loistossa. Lattialla makasi kuollut mies seurustelupuvussa, veitsi rinnassa. Hän oli kuihtunut, ryppyinen ja inhottava kasvoiltansa. Vasta sitten kun he olivat tarkastaneet hänen sormuksiansa, he tunsivat, kuka hän oli.