Hallward maalasi tuolla ihmeellisellä varmuudellaan, joka oli hänelle niin ominaista, tuolla rohkeudella ja tosihienoudella, joka taiteessa aina todistaa suurta voimaa. Hän ei huomannut äkillistä hiljaisuutta.
"Basil, en jaksa seisoa enää", sanoi Dorian Gray äkkiä. "Minä lähden istumaan ulos puutarhaan. Täällä on tukehduttavan kuuma."
"Rakas ystävä, olen kovin pahoillani. Maalatessani en voi ajatella mitään muuta. Mutta sinä et ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänään. Seisoit niin ihmeen hiljaa. Minä olen saanut juuri sen ilmeen kuvaan, jota halusin — huulet puoleksi auenneina ja silmiin kirkkaan loisteen. En tiedä mitä Harry on sanonut sinulle, mutta hän on varmaan loihtinut sinun kasvoihisi tuon ihmeellisen ilmeen. Luultavasti hän on imarrellut sinua. Älä usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo."
"Ei hän ole imarrellut minua yhtään. Ehkäpä juuri senvuoksi en usko sitä, mitä hän on sanonut."
"Te tiedätte varsin hyvin että te uskotte", sanoi lordi Henry luoden häneen haaveelliset, väsähtäneet silmänsä. "Minä tulen teidän kanssanne puutarhaan. Täällä atelierissa on hirvittävän kuuma. Basil, anna meille jotakin kylmää juoda, jotakin mansikkamehua."
"Tietysti, Harry. Paina kelloa vain, ja kun Parker tulee, niin sano hänelle, mitä haluat. Minä maalaan vain tämän taustan, sitten tulen teidän luoksenne. Älä pidätä Doriania kovin kauan. En koskaan ole ollut paremmalla maalaustuulella kuin tänään. Tästä tulee minun mestariteokseni. Tämmöisenäänkin se on minun mestariteokseni."
Lordi Henry meni puutarhaan ja löysi Dorian Grayn, joka oli kätkenyt kasvonsa viileihin sireenikukkiin ja kuumentapaisesti imi niiden tuoksua, ikäänkuin ne olisivat olleet viiniä. Lordi Henry astui hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Se on oikein se", hän sanoi puoliääneen. "Ei mikään muu kuin aistit voi parantaa sielua, samoinkuin ei mikään muu kuin sielu voi parantaa aisteja."
Nuorukainen säpsähti ja vetäytyi pois. Hän oli avopäin ja lehdet olivat pörröittäneet hänen kiharansa ja saattaneet vanukkeihin kaikki nuo kultaiset säikeet. Hänen silmissään ilmeni pelkoa, ikäänkuin hänet olisi äkkiä unesta herätetty. Hänen hienosti veistetyt sieramensa värähtelivät ja kätkössä oleva hermo vavahutteli hänen punoittavia huuliaan.
"Niin", jatkoi lordi Henry, "siinä on yksi elämän suurimpia salaisuuksia — parantaa sielu aistin keinoilla ja aistit sielun avulla. Te olette ihmeellinen olento. Te tiedätte enemmän kuin mitä te luulette tietävänne, samoin kuin te tiedätte vähemmän kuin mitä te haluaisitte tietää."
Dorian Gray rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päänsä pois. Hän ei voinut olla pitämättä tuosta kookkaasta, miellyttävästä nuoresta miehestä, joka seisoi hänen vieressänsä. Hänen romantiset, oliivinväriset kasvonsa ja elähtänyt ilmeensä huvittivat häntä. Hänen hillitty, pehmeä äänensä oli tavallaan tenhova. Hänen viileät, valkeat, kukkamaiset kätensä, nekin olivat ihmeellisen viehättävät. Ne liikkuivat hänen puhuessansa kuin musiikki ja näyttivät puhuvan omaa kieltänsä. Mutta hän pelkäsi häntä ja häpesi omaa arkuuttaan. Miksikä vieraan piti tulla herättämään häntä täyteen tajuntaan? Hän oli tuntenut Basil Hallwardin jo kuukausimääriä, mutta heidän välinen ystävyytensä ei ollut muuttanut häntä. Äkkiä oli nyt vieras tullut hänen tielleen, joka näytti paljastavan hänelle elämän salaperäisyyden. Vaan mitä pelon syytä hänellä oikeastaan oli? Eihän hän ollut mikään koulupoika eikä nuori tyttö. Tuo pelko oli kerrassaan mieletöntä.