"Mennään istumaan siimekseen", sanoi lordi Henry. "Parker on tuonut meille juotavaa, ja jos te seisotte vielä tuossa paahteessa, niin teidän ihonne pilaantuu aivan, eikä Basil enää koskaan maalaa teitä. Älkää päivetyttäkö itseänne. Se ei sopisi teille."
"Mitä se tekisi?" sanoi Dorian Gray nauraen, käyden penkille istumaan puutarhan perällä.
"Se merkitsisi teille paljonkin, mr. Gray."
"Minkä vuoksi?"
"Siksi että teidän nuoruutenne on hurmaava eikä maailmassa mikään muu ole arvokasta, paitsi nuoruus."
"Ei minun mielestäni, lordi Henry."
"Niin, te ette sitä vielä tunne. Kerran, kun te olette vanha ja ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja teidän otsaanne ja intohimojen tuli polttanut merkkinsä teidän huuliinne, te tunnette sen kipeästi. Nyt, minne ikänä te tulette, te hurmaatte maailman. Kestäneekö sitä aina?… Teillä on ihmeellisen kauniit kasvot, mr. Gray. Älkää rypistäkö kulmianne. Se on aivan varma. Ja kauneus on yksi neron ilmaisumuodoista — se on korkeampikin kuin nero, koskei se kaipaa mitään selitystä. Se on tosiasia maailmassa, niinkuin auringonpaiste tai kevät-aika tai kuun hopeanhohde, joka kuvastuu synkän veden pintaan. Siitä ei voi väitellä. Sillä on jumalallinen hallitsijaoikeutensa. Se kohottaa prinsseiksi ne, jotka sen omistavat. Te hymyilette? Ah, te ette hymyile enää kadotettuanne sen… Ihmiset ovat joskus väittäneet, että kauneus on pintapuolista. Voihan se olla. Mutta ei se ainakaan ole yhtä pintapuolista kuin ajatus. Minun mielestäni kauneus on ihmeitten ihme. Vain typerät ihmiset eivät arvostele asioita ulkomuodon mukaan. Maailman todellinen salaperäisyys piilee näkyvässä, eikä näkymättömässä… Niin, mr. Gray, jumalat ovat olleet teille armeliaat. Mutta jumalat voivat nopeasti riistää pois lahjansa. Teille ei ole suotu kuin muutamia vuosia, joina te voitte elää todellisesti, täydellisesti ja kokonaisesti. Kun teidän nuoruutenne aika on kadonnut, niin teidän kauneutennekin on kadonnut, ja silloin te huomaatte, etteivät mitkään voitot teitä enää odota. Tai te saatte tyytyä noihin vähäisiin voittoihin, jotka entisyyden muistojen tähden tuntuvat katkerammilta kuin täydellinen häviö. Jokainen kuukausi vie teidät lähemmäksi julmaa kohtaloa. Aika kadehtii teitä ja koettaa hävittää teidän liljojanne ja ruusujanne. Te kellastutte ja laihdutte ja silmienne loisto katoaa. Ja te kärsitte julmasti… Oi, nauttikaa nuoruudestanne, niin kauan kuin se on teidän omanne. Älkää tuhlatko päivienne kultaa siihen mikä on ikävystyttävää, älkää yrittäkö turhaan korjata sitä mikä auttamattomasti on mennyttä. Älkää kuluttako elämäänne tyhmyydessä, jokapäiväisyydessä eikä tietämättömyydessä. Ne ovat vain meidän aikamme vääriä ihanteita ja sairaaloisia pyrintöjä. Eläkää! Eläkää tuota ihmeellistä elämää, joka on teidän omanne! Älkää olko käyttämättä mitään hyväksenne. Etsikää aina uusia nautintoja. Älkää pelätkö koskaan mitään… Uutta hedonismia — sitä juuri meidän vuosisatamme kaipaa. Ehkä te olette aiottu sen näkyväksi symboliksi. Teidän personallisuudellanne te voitte toteuttaa vaikka mitä. Maailma on teidän omanne yhden kokonaisen kevään… Tavatessani teidät minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan omasta todellisesta olemuksestanne, ettette tienneet miksi te voisitte kelvata. Teissä oli niin paljon viehättävää, että minun täytyi paljastaa teille hiukan omaa itseänne. Minä ajattelin, mikä vahinko, jos te menisitte hukkaan. Sillä teidän nuoruutenne aika on niin lyhyt — niin kovin lyhyt. Tavalliset metsäkukat kuihtuvat, mutta ne kukkivat jälleen. Kultavihma on ensi kesänä yhtä keltainen kuin nytkin. Kuukauden kuluttua on metsäköynnös täynnä purppuraisia tähtiä ja vuosi vuodelta nuo punoittavat tähdet tuikkivat sen vihreällä lehtitaivaalla. Mutta me emme saa koskaan nuoruuttamme takaisin. Ilonsuoni, joka tykkii meissä kahdenkymmenen vuoden vanhoina, menettää kiihkeytensä. Meidän jäsenemme jäykistyvät, aistimme veltostuvat. Me muutumme julmiksi nukeiksi, joiden mielissä intohimojen muisto kummittelee, nuo intohimot, joita me liiaksi pelkäsimme, nuo kiihkeät kiusaukset, joihin me emme uskaltaneet antautua. Nuoruus! Nuoruus! Elämässä ei ole mitään nuoruuden veroista!"
Dorian Gray kuunteli suurin silmin ihmetyksen vallassa. Sireenioksa putosi hänen kädestään maahan. Äkäinen mehiläinen surisi hetken sen ympärillä. Sitten se alkoi kulkea pitkin pienien kukkien puikeata kupua. Dorian tarkasteli sitä hetken aikaa tuolla tavattomalla mielenkiinnolla, jota me koetamme osoittaa aivan turhanpäiväisille esineille, kun jokin tärkeä asia peloittaa meitä, kun jokin uusi, selittämätön tunne saa meissä vallan, tai kun jokin kauhistuttava ajatus äkkiä ryntää meidän aivoihimme ja vaatii meitä antautumaan. Hetken kuluttua mehiläinen lensi pois. Dorian näki, että se kätkeytyi kellokukan kupuun. Kukka näytti värähtelevän ja keijui sitten hiljalleen edes-takaisin.
Äkkiä maalari ilmestyi atelierin ovelle ja viittasi heitä sisään. He katsoivat toisiinsa hymyillen.
"Minä odotan teitä", hän huudahti. "Tulkaa sisään. Valo on aivan erinomainen, ottakaa lasit mukaanne."