He nousivat ja astuivat yhdessä tietä pitkin.
Kaksi vihreän ja valkoisen kirjavaa perhosta lensi heidän ohitsensa, ja päärynäpuussa puutarhan perällä alkoi rastas laulaa.
"Te olette iloinen, mr. Gray, että olette tavannut minut", sanoi lordi
Henry katsoen häneen.
"Kyllä, nyt minä olen iloinen. Mutta saapa nähdä, iloitsenko siitä aina."
"Aina! Se on hirveä sana. Minua värisyttää joka kerta kun kuulen tuon sanan. Naiset niin mielellään sitä käyttävät. He pilaavat jokaisen romaanin kun he toivovat sen ikuisesti kestävän. Sillä sanalla sitä paitsi ei ole minkäänlaista tarkoitusta. Ainoa ero oikun ja koko elämän kestävän intohimon välillä on se, että oikku kestää hiukan kauemmin."
Kun he astuivat sisään atelieriin, niin Dorian Gray laski kätensä lordi Henryn käsivarrelle. "Siinä tapauksessa olkoon meidän ystävyytemme vain oikku", hän mutisi punastuen omaa rohkeuttansa ja nousi sitten korotukselle asettuakseen asentoonsa. Lordi Henry heittäytyi suureen korituoliin ja katseli häntä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin penselin rapinaa kankaalla, silloin-tällöin vain Hallward astui askeleen taakse ja katseli työtään etäämmältä. Tomuhiukkaset hyppelivät kullanhohtavissa auringonsäteissä, jotka viistosti laskeutuivat sisään avonaisesta ovesta. Ruusujen tukehduttava tuoksu täytti ilman.
Neljännestunnin kuluttua Hallward lopetti työnsä, katseli kauan aikaa Dorian Graytä ja taas pitkän aikaa taulua, purren suuren pensselin vartta ja rypistäen kulmakarvojaan. "Se on aivan valmis", huudahti hän vihdoin ja piirsi punaisilla kirjaimilla nimensä taulun vasemmanpuoliseen nurkkaan.
Lordi Henry astui hänen luokseen ja tarkasteli taulua. Se oli todellakin ihmeellinen taideteos ja erinomaisen muotoinen.
"Rakas ystävä, minä onnittelen sinua sydämellisesti", sanoi hän. "Se on nykyajan hienoimpia tauluja. Mr. Gray, tulkaa tekin sitä katsomaan."
Nuorukainen sätkähti, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt. "Onko se todellakin valmis?" hän mutisi laskeutuen alas korotukselta.