"Aivan valmis", sanoi maalari. "Ja tänään sinä seisoit aivan erinomaisesti. Minä olen hyvin kiitollinen sinulle."
"Se on kokonaan minun ansioni", katkaisi lordi Henry puheen. "Eikö totta, mr. Gray?"
Dorian ei vastannut, vaan astui huolettomasti muotokuvan eteen ja kääntyi sitä kohti. Nähdessään sen hän vetäytyi taaksepäin, ja hänen poskiinsa kohosi hetkeksi ilon puna. Riemu säteili myös hänen silmistänsä, ikäänkuin hän olisi nähnyt itsensä ensi kertaa. Hän seisoi liikkumatta ja ihmeissään, hämärästi aavistaen, että Hallward puhui hänelle, mutta ymmärtämättä mitä hän sanoi. Hänen oman kauneutensa tunne valtasi hänet äkkiä kuin ilmestys. Hän ei ollut koskaan ennen sitä käsittänyt. Basil Hallwardin imartelut olivat tuntuneet hänestä vain ystävän liioittelulta. Hän oli kuunnellut niitä nauraen ja unohtanut ne jälleen. Ne eivät olleet jättäneet mitään vaikutusta hänen luonteesensa. Silloin lordi Henry Wotton tuli veisaten ihmeellisen ylistyslaulun nuoruudesta ja lausuen julman varoituksen sen katoavaisuudesta. Se herätti hänet oikeaan aikaan, ja nyt kun hän katseli oman ihanuutensa varjokuvaa, selvisi hänelle äkkiä tuon kuvauksen todellisuus. Niin, päivä koittaisi kerran, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyiset ja kuihtuneet, hänen silmänsä himmeät ja värittömät, hänen vartalonsa kumara ja kömpelö. Puna kalpenisi hänen huuliltaan ja kulta katoaisi hänen hiuksistansa. Sielu murtaisi hänen ruumiinsa. Hän muuttuisi julmaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi.
Ajatellessaan sitä hän tunsi kovaa kipua, ikäänkuin häntä olisi veitsellä isketty, ja hänen herkät hermonsa värisivät. Hänen silmänsä synkkenivät tummiksi kuin ametistit ja peittyivät kyynelharsoon. Hänestä tuntui ikäänkuin jääkylmä käsi olisi laskeutunut hänen sydämelleen.
"Eikö se miellytä sinua?" kysyi vihdoin Hallward, jota nuorukaisen äänettömyys hiukan loukkasi, voimatta ymmärtää mitä se tarkoitti.
"Tietysti se häntä miellyttää", sanoi lordi Henry. "Kukapa ei siitä pitäisi? Se on suurinta mitä nykyajan taide on luonut. Minä maksan sinulle siitä mitä ikänä haluat. Minun täytyy se saada."
"Se ei ole minun omani, Harry."
"Kenenkä sitten?"
"Dorianin tietysti", vastasi maalari.
"Onpa hänellä hyvä onni."