"Kuinka surullista!" mutisi Dorian Gray, silmät yhä kiintyneinä muotokuvaan. "Miten haikeata! Minä vanhenen, tulen julmaksi, rumaksi. Mutta tämä kuva pysyy alati nuorena. Se ei koskaan tule tätä kesäpäivää vanhemmaksi… Jospa olisi päinvastoin! Jospa minä voisin pysyä aina nuorena ja kuva vanhentuisi! Siitä hyvästä minä antaisin vaikka mitä! Niin, ei mikään olisi minusta liian korkea hinta! Antaisin siitä vaikka sieluni!"
"Sellainen vaihtokauppa ei suinkaan olisi sinulle mieleen, Basil", sanoi lordi Henry nauraen. "Se uurtaisi liian syvät vaot sinun työhösi."
"Minä nousisin kiihkeään vastarintaan, Harry", sanoi Hallward.
Dorian Gray kääntyi häneen. "Sen kyllä uskon, Basil. Sinä rakastat taidettasi enemmän kuin ystäviäsi. Minä en merkitse sinulle enempää kuin vihreä bronssikuva. Tuskin niinkään paljon."
Maalari sätkähti hämmästyneenä. Nuo sanat eivät kuulostaneet Dorianin puheelta. Mitä oli tapahtunut? Hänhän näytti aivan suuttuneelta. Hänen kasvonsa punoittivat ja hänen poskensa paloivat.
"Niin", jatkoi Dorian, "minä merkitsen sinulle vähemmän kuin sinun norsunluinen Hermeksesi tai hopeafaunisi. Ne pysyvät sinulle aina rakkaina. Kuinka kauan sinä välität minusta? Kunnes saan ensimäisen ryppyni, eikö niin. Minä tiedän nyt, että kun ihmisen kauneus katoaa, niin on samalla kaikki kadonnut. Sinun taulusi on sen minulle opettanut. Lordi Henry Wotton on aivan oikeassa. Kauneus yksin maailmassa on jonkun arvoista. Kun huomaan vanhenevani, niin minä otan itseni hengiltä."
Hallward kääntyi kalpeana hänen puoleensa ja tarttui häntä käteen kiinni. "Dorian! Dorian!" hän huudahti, "älä puhu tuolla tapaa. Minulla ei koskaan ennen ole ollut sinun kaltaistasi ystävää, enkä koskaan saa toista samankaltaista. Ethän sinä kadehti aineellisia esineitä, eikö totta? — sinä, joka olet niitä kaikkia kauniimpi!"
"Minä kadehdin kaikkia niitä, joiden kauneus ei katoa. Minä kadehdin tuota kuvaa, jonka minusta olet maalannut. Miksi se saa pitää sen, mikä minun on pakko kadottaa? Joka ainoa haihtuva hetki ryöstää minulta jotakin ja antaa sille. Oi, — jospa olisi vain päinvastoin! Jospa kuva voisi muuttua ja minä voisin pysyä alati tällaisena! Miksi sinä sen maalasit? Vielä kerran se minua pilkkaa — armottomasti pilkkaa!" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän vetäisi kätensä irti ja heittäytyi sohvalle peittäen kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin rukoillen.
"Tämän sinä olet tehnyt, Harry", sanoi maalari katkerasti.
Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on Dorian Grayn todellinen luonto — siinä kaikki."