"Sitä se ei ole."
"Jollei ole, niin mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"
"Sinun olisi pitänyt mennä silloin kun minä pyysin", mutisi Basil.
"Minä jäin sinun pyynnöstäsi", vastasi lordi Henry.
"Harry, minä en voi riidellä yhtä aikaa molempien parhaiden ystävieni kanssa, mutta te saatatte minut vihaamaan parasta teosta, minkä koskaan olen saanut aikaan, ja siksi minä sen tuhoan. Mitäpä muuta se olisi kuin kangaspalanen ja väriä? Minä en tahdo, että se pilaa meidän kaikkien elämän."
Dorian Gray kohotti kultaiset kutrinsa tyynyistä ja katsoi Basiliin kalpein kasvoin ja kyyneltynein silmin, kun tämä astui ikkunan vieressä olevan maalipöydän ääreen. Mitä hän aikoi tehdä? Hänen sormensa etsivät kiihkeästi jotakin tinatuubien ja kuivettuneiden pensselien joukosta. Niin, hän etsi pitkää palettiveistä, jonka terä oli ohutta, joustavaa terästä. Vihdoin hän sen löysi. Hän aikoi sillä puhkaista kankaan rikki.
Käheästi huudahtaen nuorukainen hyppäsi ylös sohvalta ja hyökäten Hallwardin luo hän riisti veitsen hänen kädestään ja heitti sen atelierin toiseen päähän. "Sinä et saa, Basil!" hän huusi. "Se olisi murha!"
"Olen iloinen että vihdoinkin annat työlleni arvoa, Dorian", sanoi maalari kylmästi toinnuttuaan hämmästyksestään. "Minä en luullut sinun sitä tekevän."
"Enkö panisi sille arvoa? Minähän rakastan sitä, Basil. Se on osa minusta itsestäni. Sen minä tunnen."
"No hyvä, heti kun olet kuiva, minä vernissaan sinut, panen sinut kehyksiin ja lähetän sinut kotiin. Sitten voit tehdä itselläsi mitä ikänä haluat." Ja hän astui lattian yli ja soitti teetä. "Sinä haluat kai teetä, Dorian? Ja kai sinäkin, Harry? Vai halveksitteko te niin yksinkertaista nautintoa?"