"Puoliseitsemän! Millaiseen aikaan! Aivan kuin söisi lihalientä tai lukisi englantilaista romaania. Vasta seitsemältä. Ei kukaan gentleman syö päivällistä ennen seitsemää. Tapaatko sinä Basilia sitä ennen? Vai kirjoitanko minä hänelle?"
"Tuo hyvä Basil! En ole nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon. Se on julmaa minun puoleltani, sillä hän lähetti minulle muotokuvani erinomaisen kauniissa puitteissa, joihin hän itse oli tehnyt piirustuksen, ja vaikka kadehdinkin kuvaa hiukan sen vuoksi että se on minua kuukautta nuorempi, niin minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin ihastunut siihen. Ehkä sinä mielemmin kirjoitat Basilille. Minä en tahtoisi tavata häntä yksin. Hän sanoo minulle aina ikäviä asioita. Hän antaa minulle aina hyviä neuvoja."
Lordi Henry hymyili. "Ihmiset antavat mielellään toisille sitä mitä he itse tarvitsisivat. Sitä minä nimitän anteliaisuuden huipuksi."
"Oi, Basil on paras ihminen maailmassa, mutta hän on hiukan poroporvarillinen. Sen minä olen huomannut sen jälkeen kuin tutustuin sinuun, Harry."
"Basil, rakas ystävä, panee taiteesensa kaiken sen mikä on jaloa hänessä. Siitä seuraa, ettei häneltä elämän varalle jää muuta kuin omat ennakkoluulonsa, mielipiteensä ja terve järkensä. Kaikki taiteilijat, jotka luonteeltaan ovat miellyttäviä, ovat huonoja taiteilijoita. Hyvät taiteilijat elävät vain teoksissansa ja sen vuoksi ovat he luonteeltaan ikäviä. Suuri runoilija, todellisesti suuri runoilija, on kaikkein epärunollisin kaikista elävistä olennoista. Mutta huonot runoilijat ovat suorastaan ihastuttavia. Mitä huonommat heidän loppusointunsa ovat, sitä kauniimmat he ovat katsella. Vain se seikka, että on julkaissut kehnoja sonetteja, tekee miehen vastustamattomaksi. Hän elää itse sitä runoutta, jota hän ei osaa kirjoittaa. Toiset kirjoittavat runoutta, jota he eivät uskalla toteuttaa."
"Minä epäilen, tokko tuo todellakin pitää paikkansa, Harry?" sanoi Dorian Gray pirskoittaen nenäliinaansa hajuvettä suuresta kultakorkkisesta pullosta, joka seisoi pöydällä. "Se on kai totta, koska sinä sen sanot. Ja nyt minun täytyy lähteä. Imogen odottaa minua. Älä unohda huomista päivää. Hyvästi."
Kun hän poistui huoneesta, niin lordi Henryn silmäluomet painuivat kiinni ja hän alkoi ajatella. Harva ihminen oli herättänyt hänen mielenkiintoaan samassa määrin kuin Dorian Gray, ja kuitenkaan ei nuorukaisen silmitön ihastus johonkin toiseen olentoon herättänyt hänessä vähintäkään kateutta tai ikävyyden tunnetta. Se häntä vain huvitti. Se teki Dorianin luonteen tutkimisen vain sitä mieltäkiinnittävämmäksi. Luonnontieteelliset kokeet olivat aina huvittaneet häntä enemmän kuin niiden tulokset, jotka tuntuivat hänestä ikäviltä ja arvottomilta. Ja niinpä hän oli alkanut ensin tutkia itseänsä ja sitten toisia. Inhimillinen elämä — se yksin hänen mielestään kannatti tutkimista. Siihen verrattuna ei mikään muu ollut minkään arvoista. Kun tutkii elämän valinkattilaa, jossa surut ja ilot sekaantuvat toisiinsa, niin eipä totta tosiaankaan voi pitää lasinaamaria silmillään tai pysytellä loitolla rikkihöyryistä, jotka julmilla haaveilla ja kieroilla unilla saattavat aivot sekaviksi, ja mielikuvituksen sairaaksi. Oli olemassa niin hienoja myrkkyjä, ettei voinut päästä niiden ominaisuuksien perille muulla tavalla kuin itse nauttimalla niitä. Oli niin ihmeellisiä tauteja, että vain potemalla itse niitä saattoi oppia ymmärtämään niiden luonnetta. Mutta palkinto olikin sitten sitä suurempi! Kuinka ihmeelliseksi koko maailma silloin vasta muuttui! Mikä nautinto tehdä huomioita himojen kovasta johdonmukaisuudesta ja neron värivivahteisesta elämästä — huomata, milloin ne yhtyivät ja milloin ne erosivat, missä kohdassa ne olivat sopusoinnussa ja missä sorahtelivat. Mitäpä väliä hinnasta! Tunteista ei voinut koskaan maksaa liian korkeaa hintaa.
Hän tiesi varmasti — ja tuo ajatus nosti ilon välkkeen hänen ruskeihin agaattisilmiinsä — että hänen sanansa, muutamat musikaaliset sanat, jotka hän oli lausunut musikaalisessa sävyssä, olivat johdattaneet Dorian Grayn sielun tuon valkean tytön luo, jota hän kunnioittaen jumaloi. Tavallaan nuorukainen oli hänen luomansa. Hän oli saattanut hänet ennenaikuiseen kypsyyteen. Se oli jo jotakin. Tavalliset ihmiset odottivat kunnes elämä paljasti heille salaisuutensa, mutta muutamille valituille elämän ihmeet ilmestyvät jo ennenkuin harso oli syrjäytettykään. Tavallisesti taide sen vaikutti, ja varsinkin se laji kirjallisuutta, joka suorastaan koskettelee himoja ja järkeä. Mutta joskus rikas personallisuus saattoi täyttää taiteen paikan ja tehtävän, ja luoda silloin tavallansa todellisen taideteoksen; sillä elämäkin luo eteviä taideteoksia aivan kuin runouskin, kuvanveisto- tai maalaustaide.
Niin, nuorukainen oli ennenaikuisesti kypsynyt. Hän korjasi viljan jo keväällä. Hänessä oli nuorukaisen voimaa ja himoa, mutta samalla myös miehen itsetietoisuutta. Mikä nautinto seurata hänen kehitystään. Hänen kauniit kasvonsa ja kaunis sielunsa herättivät ihastusta. Mitä sillä väliä miten kaikki päättyisi. Hän oli tuollainen viehkeä olento jossakin juhlasaatossa tai näytelmässä, jonka ilo tuntuu meistä vieraalta, mutta jonka suru kiihoittaa meidän kauneusaistiamme ja jonka haavat ovat kuin punertavia ruusuja.
Sielu ja ruumis, ruumis ja sielu — miten salaperäisiä ne olivat! Sielussa oli jotakin eläimellistä ja ruumiilla oli sielukkaat hetkensä. Aistit saattoivat hienostua ja järki alentua. Kukapa voi sanoa, missä lihalliset halut loppuivat ja henkiset alkoivat? Miten pintapuolisia olivat tavallisten sielutieteilijöiden omavaltaiset määritelmät! Ja miten vaikeata ratkaista eri koulujen käsitysten välillä! Oliko sielu varjo, joka eleli synnin majassa? Vai elikö ruumis sielussa, niinkuin Giordano Bruno oletti? Hengen eroaminen aineesta oli salaperäisyys, samoinkuin hengen yhtyminenkin aineesen.