Hän rupesi ajattelemaan voisiko sielutiede koskaan kehittyä niin täydelliseksi tieteeksi, että se voisi selvittää elämän pienimmänkin lähteen. Nyt me aina ymmärsimme väärin itseämme ja vain harvoin ymmärsimme toisia. Kokemuksella ei ollut mitään eetillistä arvoa. Ihmiset antoivat vain tuollaisen nimen omille erehdyksilleen. Moralistien mielestä kokemus tavallisesti oli vain jonkunmoinen varoitus, jolla oli eetillinen voima luonteen kehittämisessä, joka opetti meille mitä meidän tuli seurata ja mitä välttää. Mutta kokemuksella ei ollut mitään käyttövoimaa. Sillä oli yhtä vähän itsetoimivaa vaikutusta kuin omallatunnollakaan. Se todisti meille vain, että meidän tulevaisuutemme tulisi olemaan kerrassaan samanlainen kuin menneisyytemmekin, ja että me yhä uudestaan, vieläpä kevyelläkin mielellä, vajoisimme niihin samoihin synteihin, joihin me ennen olimme tehneet itsemme syypäiksi, ja joita tehdessämme me olimme tunteneet inhoa.
Hän oli aivan selvillä siitä, että vain kokeellisen järjestelmän kautta voisi tieteellisesti analyserata himoja; ja Dorian Gray oli ikäänkuin varta vasten luotu hänen kokeiluesineeksensä, joka näytti lupaavan runsaita ja hedelmällisiä tuloksia. Hänen äkillinen, kiihkeä rakkautensa Sibyl Vanea kohtaan oli varsin mieltäkiinnittävä sielullinen ilmiö. Epäilemättä uteliaisuudella oli myös osansa siinä, uteliaisuudella ja halulla saada kokea jotakin uutta. Mutta se ei ollut mikään yksinkertainen, vaan pikemmin hyvin monimutkainen intohimo. Nuoruuden puhtaasti aistillinen vaisto oli mielikuvituksen välityksellä kehittynyt ja muuttunut tunteeksi, joka nuorukaisen omasta mielestä oli kokonaan aistillisuudesta vapaata ja sen vuoksi juuri sitä vaarallisempi. Se oli noita intohimoja, joiden alkuperän suhteen me niin helposti erehdymme ja jotka meitä sitä enemmän sortavat. Heikommat vaikutteet ovat ne, joiden luonteen me tunnemme. Sattuu useasti kun me luulemme tekevämme kokeita toisilla ihmisillä, että me itse asiassa kokeilemmekin itsellämme.
Lordi Henryn ollessa näissä mietteissänsä kuului ovelta kolkutus ja palvelija astui sisään muistuttaen hänelle että oli jo aika pukeutua päivällisille. Hän nousi ylös ja katsoi ulos kadulle. Laskevan auringon säteet kuvastuivat punoittavan kultaisina vastakkaisen talon ikkunoissa. Ruudut hohtivat kuin tulikuumat metallilevyt. Taivas oli väriltään kuin lakastunut ruusu. Hän ajatteli nuoren ystävänsä väririkasta elämää ja ihmetteli mitenkä se vihdoin päättyisi.
Kun hän palasi kotiin kello puoliyhden tienoissa, niin hän näki sähkösanoman eteisen pöydällä. Hän avasi sen, se oli Dorian Grayltä. Tämä ilmoitti olevansa kihloissa Sibyl Vanen kanssa.
LUKU V.
"Äiti, äiti, minä olen niin onnellinen!" kuiskasi tyttö piiloittaen kasvonsa kuihtuneen, väsähtäneen naisen syliin, joka istui yksinkertaisen huoneen ainoassa nojatuolissa selin häikäisevää valoa kohti. "Minä olen niin onnellinen!" hän toisti, "ja sinunkin pitää olla onnellinen!"
Mrs. Vane sätkähti ja laski laihan, valkean kätensä tyttärensä pään päälle. "Onnellinen!" hän sanoi, "minä olen vain onnellinen silloin kuin näen sinun näyttelevän. Mr. Isaacs on ollut kovin hyvä meille ja me olemme hänelle velassa."
Tyttö katsoi nyreissään ylös. "Rahaako, äiti?" hän sanoi, "mitä raha meitä liikuttaa? Rakkaus on paljon tärkeämpää kuin raha."
"Mr. Isaacs on antanut meille edeltäpäin viisikymmentä puntaa voidaksemme maksaa velkamme ja varustaa kunnollisesti Jamesia. Älä sitä unohda, Sibyl. Viisikymmentä puntaa on suuri summa. Mr. Isaacs on ollut erittäin ystävällinen."
"Ei hän ole mikään gentleman, äiti, ja minä en voi kärsiä sitä tapaa, millä hän minua puhuttelee", sanoi tyttö nousten pystyyn ja astuen ikkunan luo.