"En ymmärrä, miten me tulisimme toimeen ilman häntä", vastasi vanhanpuoleinen nainen valittaen.
Sibyl Vane heitteli päätään ja nauroi. "Me emme tarvitse häntä enää, äiti. Satuprinssi pitää nyt huolta meistä." Sitten hän vaikeni. Veri kohosi hänen poskipäihinsä. Kiihkeä hengitys kulki hänen avonaisten huuliensa yli ja saattoi ne vapisemaan. Etelämainen intohimon tuulahdus lehahti hänen lävitsensä ja sai hänen pukunsa hienot laskokset värähtämään. "Minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.
"Hullu lapsi! Hullu lapsi!" kuului papukaijamainen vastaus. Ja väärillä hohtokivillä koristettujen, koukkuisten sormien liikkeet tekivät vastauksen luonnottoman kummalliseksi.
Tyttö nauroi jälleen. Hänen äänessään oli häkkilinnun iloa. Tuo sävel kuvastui hänen silmissään kirkkaana loisteena. Sitten hän sulki hetkeksi silmänsä, ikäänkuin salatakseen salaisuuttaan. Kun ne avautuivat jälleen, olivat ne unelman harson peitossa.
Ohuthuulinen viisaus puhui hänelle kuluneesta tuolista, neuvoi varovaisuutta ja saneli hänelle otteita pelkuruuden kirjasta, jonka tekijä on omistanut itselleen terveen järjen nimen. Tyttö ei kuunnellut. Hän oli vapaa intohimonsa vankilassa. Hänen prinssinsä, satuprinssi, oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän oli kutsunut hänet luokseen. Hän oli lähettänyt sielunsa häntä etsimään ja se oli tuonut hänet takaisin. Hänen suutelonsa poltti jälleen tytön huulilla ja hänen lämmin hengityksensä tuntui hänen silmäluomillansa. Sitten viisaus muutti suunnitelmansa ja puhui tiedusteluista ja selonotoista. Ehkäpä tuo nuori mies oli rikas. Siinä tapauksessa saattoi naimista ajatella. Sibyl kuuli korvissaan aineellisten etujen aaltojen kuohua. Oveluuden nuolet tähtäytyivät häneen. Hän näki ohuitten huulten liikkuvan ja hän hymyili.
Äkkiä hän tunsi tarpeen puhua. Tuo monisanainen hiljaisuus häiritsi häntä. "Äiti, äiti", hän huudahti, "miksi hän rakastaa minua niin suuresti? Minä tiedän miksi minä häntä rakastan. Rakastan häntä siksi, että hän on aivan kuin rakkaus itse. Vaan mitä hän näkee minussa? En ole hänen arvoisensa. Ja kuitenkin — en tiedä miksi — vaikka tiedänkin olevani niin paljon huonompi häntä, niin en tunne nöyryyttä. Olen ylpeä, äärettömän ylpeä. Äiti, rakastitko sinä isää samalla tavalla kuin minä satuprinssiä?"
Vanhanpuoleisen naisen posket kalpenivat ihomaalin alla ja hänen kuivat huulensa värähtelivät tuskasta. Sibyl hyökkäsi hänen luokseen, kiersi käsivarret hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Anna anteeksi, äiti. Tiedän ettet mielelläsi puhu isästä. Mutta se tuottaa sinulle tuskaa vain siksi, että rakastit häntä niin paljon. Älä näytä noin surulliselta. Minä olen yhtä onnellinen tänään kuin sinä kaksikymmentä vuotta sitten. Ah, anna minun olla aina onnellinen!"
"Lapseni, sinä olet aivan liian nuori ajatellaksesi rakkautta. Sitä paitsi, mitä sinä tiedät tuosta nuoresta miehestä? Et tunne edes hänen nimeänsä. Koko juttu tulee kovin sopimattomaan aikaan, juuri kun James lähtee Australiaan ja minulla on niin paljon puuhaa, sinun olisi todellakin pitänyt olla hiukan hienotunteisempi. Mutta, niinkuin jo sanoin, jos hän on rikas…"
"Oi, äiti, äiti, anna minun olla onnellinen!"
Mrs. Vane silmäsi häneen ja painoi hänet rintaansa vasten tuollaisella teeskennellyllä teatterimaisella liikkeellä, joka niin helposti voi tulla näyttelijän toiseksi luonnoksi. Samassa ovi avautui ja nuori ruskeatukkainen poika tuli huoneesen. Ruumiiltaan hän oli lihavanpuoleinen, hänen kätensä ja jalkansa olivat kovin suuria ja hänen liikkeensä kömpelöitä. Hän ei ollut yhtä hienotekoinen kuin hänen sisarensa. Tuskinpa olisi voinut uskoakkaan, että heidän välillään oli olemassa niin läheistä sukulaisuussidettä. Mrs. Vane katsoi poikaansa ja lisäsi hymyilyänsä. Ajatuksissaan hän kohotti poikansa yleisöksi, ja hän oli varma siitä, että kuvaelma oli varsin onnistunut.