"Sinä tulet aina pitämään minusta, Dorian", hän vastasi. "Tahdotteko kahvia, pojat? — Edeskäypä, kahvia, konjakkia ja paperosseja. Ei, ei paperosseja, minulla on itselläni. Basil, sinä et saa polttaa sikareja. Ota mielemmin paperossi. Paperossi on täydellisen nautinnon täydellisin perikuva. Se on täydellinen ja antaa kuitenkin vain puolinaista tyydytystä. Mitä enempää me voimme vaatia? Niin, Dorian, sinä tulet aina pitämään minusta. Minä edustan sinulle kaikkia niitä syntejä, joihin sinulla ei koskaan ole ollut rohkeutta tehdä itseäsi syypääksi."

"Mitä hullutusta sinä puhut, Harry!" huudahti nuorukainen ottaen tulta paperossiinsa hopeisesta tultaryöppyävästä lohikäärmeestä, jonka edeskäypä oli asettanut pöydälle. "Lähdetään teatteriin. Kun Sibyl tulee näyttämölle, niin saat uuden elämän ihanteen. Hän avaa sinulle maailman, jota et koskaan ole tuntenut."

"Minä olen koettanut kaikkia", sanoi lordi Henry silmissään väsynyt ilme, "mutta minä olen aina altis vastaanottamaan uusia vaikuttimia. Mutta minä pelkään, ettei sellaisia ole enää minun varaltani. Ehkäpä sinun ihmeellinen tyttösi voi kuitenkin temmata minut mukanaan. Minä rakastan näytelmätaidetta. Se on paljoa todellisempaa kuin elämä. Lähdetään nyt, Dorian, tule sinä minun kanssani. Olen pahoillani, Basil, mutta minun vaunuissani on vain tilaa kahdelle. Sinä saat ottaa ajurin."

He nousivat pöydästä, panivat päällystakit päälleen ja tyhjensivät kahvikuppinsa seisoalta. Maalari oli ääneti ja hajamielinen. Hänen mieltänsä painosti. Hänen oli vaikea ajatella tätä avioliittoa, ja kuitenkin se oli hänestä onnellisempaa kuin moni muu asia, joka olisi voinut tapahtua. Hetken kuluttua he astuivat kaikin alas portaita. Hän ajoi yksin, niinkuin oli sovittu ja seurasi pienten ajoneuvojen tuikkivia tulia edessänsä. Hänet valtasi omituinen yksinäisyyden tunne. Hän tunsi ettei Dorian Gray voisi enää koskaan olla hänelle sama kuin ennen. Elämä oli tullut heidän väliinsä… Hänen silmänsä synkistyivät, ja väkirikkaat, valoisat kadut häämöittivät himmeinä hänen edessänsä. Kun ajoneuvot pysähtyivät teatterin edustalle, niin oli hän mielestään tullut vuosia vanhemmaksi.

LUKU VII

Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä. Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin. Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan. Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan puolelta.

"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordi
Henry.

"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun. Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin."

"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordi
Henry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.

"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat, täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia aikalaisiaan — sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman häntä et olisi ollut täydellinen."