"Ah! omantunnonvaivoilla, luullakseni, kärsimyksillä ja … niin, alentumisen tunnolla."
Lordi Henry kohotti olkapäitään. "Rakas ystävä, keskiaikuinen taide on ihastuttava, mutta keskiaikuiset ajatukset ovat vanhentuneet. Tietysti niitä voi käyttää romaaneissa. Mutta romaaneissa voi käyttää vain sitä, mistä todellisuudessa on luopunut. Usko minua, sivistynyt mies ei koskaan kadu nautintoa, ja sivistymätön mies ei tiedä mitä nautinto on."
"Minä tiedän mitä nautinto on", huudahti Dorian Gray. "Se on toisen ihailemista."
"Se on tietysti parempaa kuin olla itse ihailun esineenä", vastasi lordi Henry leikitellen hedelmillä. "Toisten ihailu on iljettävää. Naiset kohtelevat meitä aivan samalla tavalla kuin ihmiskunta jumaliaan. He jumaloivat meitä, ja me olemme pakoitetut tekemään jotain heidän hyväksensä."
"Minä tahtoisin väittää, että sen minkä he meiltä pyytävät, he ensin antavat meille", sanoi nuorukainen vakavasti. "He herättävät rakkauden eloon meissä. Heillä on oikeus vaatia sitä takaisin."
"Se on aivan totta, Dorian", sanoi Hallward.
"Ei mikään ole koskaan aivan totta", sanoi lordi Henry.
"Mutta tämä on", keskeytti Dorian. "Sinun täytyy myöntää, Harry, että naiset antavat miehille elämän kullan."
"Ehkä", huokasi hän, "mutta he vaativat sen melkein aina takaisin pikkurahoissa. Se on kiusallista. Naiset, niinkuin eräs sukkela ranskalainen kerran sanoi, innostuttavat meitä luomaan suuria mestariteoksia, mutta estävät meitä niitä suorittamasta."
"Harry, sinä olet julma! En ymmärrä, miksi minä pidän sinusta niin paljon."