"Mitä kello on, Viktor?" kysyi Dorian Gray unisesti.
"Neljänneksen yli yhden, monsieur."
"Kuinka myöhäistä!" Hän nousi istualleen ja maistettuaan hiukan teetä, hän katseli kirjeitään. Yksi oli lordi Henryltä, lähetti oli sen tuonut tänä aamuna. Hän epäröi hetken aikaa, ja asetti sen sitten syrjään. Toiset hän avasi välinpitämättömästi. Siinä oli tavallinen määrä kortteja, päivälliskutsuja, pilettejä yksityisnäyttelyihin, ohjelmia hyväntekeväisyyskonsertteihin ja muuta senkaltaista, joita joka aamu kevätkauden aikana tulvailee hienoille nuorille herroille. Joukossa oli varsin suuri laskukin Ludvig XV:nnen tyylisestä, taiteellisesti taotusta, hopeisesta toilettikalustosta, jota hän ei ollut uskaltanut vielä lähettää holhoojillensa. He olivat hyvin vanhanaikaista väkeä, eivätkä ymmärtäneet, että me elämme aikakautena, jossa tarpeettomat esineet ovat ainoat tarpeelliset. Olipa joukossa hyvin kohteliaita kirjeitä koronkiskureiltakin Jennyn Streetin varrelta, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit antamaan hänelle vaikka kuinka suuria summia kaikkein kohtuullisimmilla ehdoilla.
Noin kymmenen minuutin kuluttua hän nousi ylös, heitti ylleen hienon, silkillä kirjaillun aamunutun villakasmiri kankaasta, ja meni kylpyhuoneeseen, jonka lattia oli onyks-kivistä tehty. Raitis vesi virkisti häntä pitkän unen jälkeen. Hän näytti unohtaneen kaikki kärsimyksensä. Vain pari kertaa hämäränä aavistuksena heräsi hänen mielessään ajatus, että hän oli ollut osallisena jossakin oudossa murhenäytelmässä, mutta tuo ajatus oli yhtä epämääräinen kuin unelma.
Heti pukeuduttuaan hän meni kirjastoonsa ja istui keveän ranskalaisen aamiaisen ääreen, joka oli katettu pienelle pyöreälle pöydälle avonaisen ikkunan ääreen. Oli ihana päivä. Lämmin ilma oli täynnä suloisia tuoksuja. Mehiläinen pyrähti huoneesen ja kierteli sinisen kukkamaljakon ympärillä, joka seisoi hänen edessään täynnä rikkikeltaisia ruusuja. Hän oli täysin onnellinen.
Äkkiä hänen silmänsä osuivat varjostimeen, jonka hän oli asettanut muotokuvan eteen, ja hän sätkähti.
"Tuntuuko kylmältä, monsieur?" kysyi kamaripalvelija laskien omletin pöydälle. "Suljenko ikkunan?"
Dorian pudisti päätään. "Minun ei ole kylmä", hän mutisi.
Oliko se totta? Oliko kuva todellakin muuttunut? Vai mielikuvitusko vain oli loihtinut esiin tuon ilkeän ilmeen, joka ennen oli ilmaissut vain iloa? Tietystikään maalattu kangas ei voinut muuttua? Sehän oli aivan järjetöntä. Se oli hyvä juttu, jota kelpaisi kerran Basilille kertoa. Se huvittaisi häntä.
Ja kuitenkin miten elävästi hän muisti koko tuon tapahtuman! Ensin puolihämärässä, sitten kirkkaassa aamuvalossa hän oli nähnyt tuon julman ilmeen kaarevien huulten ympärillä. Hän pelkäsi melkein sitä hetkeä, jolloin kamaripalvelija poistuisi huoneesta. Hän tiesi, että hänen yksin jäätyänsä oli pakko tarkastaa muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta. Kun kahvi ja paperossit olivat tuodut ja mies kääntyi mennäksensä, niin hän tunsi hurjaa halua pyytää häntä jäämään. Kun ovi oli sulkeutumassa hänen jälkeensä, niin Dorian kutsui hänet takaisin. Mies seisahtui odottamaan käskyä. Dorian tarkasteli häntä hetken aikaa. "Minä en ota ketään vastaan, Viktor", hän sanoi huoaten. Mies kumarsi ja poistui.