Sitten hän nousi pöydän äärestä, sytytti paperossin, ja heittäytyi pehmeälle sohvalle, joka oli vastapäätä varjostinta. Se oli vanha varjostin kullatusta espanjalaisesta nahasta, jonka korkokoristeet olivat pikemmin prameaa Ludvig XIV:nnen aikuista kuosia. Hän katseli sitä uteliaana, ihmetellen, tokko se koskaan ennen oli kätkenyt ihmisen elämän salaisuutta.
Siirtäisikö hän sen sittenkin syrjään? Miksi se ei saisi seisoa paikallaan? Mitä hyötyä olisi varmuudesta? Jos se olisi totta, niin se olisi hirveää. Jos se ei ollut totta, niin mitä siitä kannatti huolehtia? Mutta jos kohtalo tai sattuma sallisi, että joku muu kuin hän itse katsoisi varjostimen taakse ja huomaisi tuon hirveän muutoksen? Mitäpä hän tekisi jos Basil Hallward tulisi ja tahtoisi nähdä maalaamaansa kuvaa? Basil sitä varmaan haluaisi. Ei; siitä oli otettava selkoa, ja heti paikalla. Kaikki muu oli parempaa kuin tämä hirveä epätietoisuus.
Hän nousi ylös ja sulki molemmat ovet. Ainakin hän tahtoi olla yksin katselemassa tuota naamaria, joka kantoi hänen häpeänsä leimaa. Sitten hän siirsi varjostimen syrjään ja katseli itseään silmästä silmään. Se oli aivan totta. Muotokuva oli muuttunut.
Hän muisti usein jälkeenpäin ja aina jonkunlaisella hämmästyksellä, että hän ensin oli tarkastellut kuvaa melkein tieteellisellä intressillä. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että sellainen muutos oli voinut tapahtua. Ja kuitenkin se oli totta. Oliko olemassa salaista yhdyssidettä hänen sielunsa ja niiden kemiallisten alkuosien välillä, joista kankaalla sukeutui muotoa ja väriä? Voisiko olla mahdollista, että ne ilmitoisivat sielun ajatuksia? Vai oliko jokin hirveämpi syy olemassa? Häntä värisytti ja hän tunsi pelkoa. Ja hän palasi takaisin sohvalle ja katseli kuvaa makuulta sairaalloisen kauhun vallassa.
Jotakin kuitenkin tuo kuva oli saanut aikaan. Se oli herättänyt hänessä selvän tiedon siitä, että hän oli kohdellut väärin ja julmasti Sibyl Vanea. Mutta sitä tekoa ei ollut myöhäistä korjata. Hän voisi vieläkin tulla hänen vaimoksensa. Hänen epätodellinen ja itsekäs rakkautensa saisi alistua korkeamman voiman alle, muuttua jalommaksi tunteeksi, ja Basil Hallwardin maalaama kuva olisi hänelle ohjaajana kautta koko elämän, olisi hänelle sitä mitä hurskaus tai omatunto on toisille ja Jumalan pelko meille kaikille. Omantunnonvaivoja voi unilääkkeillä parantaa ja rohdoilla tuudittaa uneen moraalisia tunteita. Mutta tässä oli synnistä johtuvan kadotuksen näkyvä vertauskuva. Se oli alituisena merkkinä siitä turmeluksesta, jonka ihminen sielulleen saattaa.
Kello löi kolme, neljä ja puolen tunninkin kaksinkertainen lyönti kajahti, mutta Dorian Gray ei liikahtanut. Hän koetti koota elämän tulipunaiset langat yhteen ja kutoa niistä kuvioita. Hän koetti löytää tietä intohimojen veripunaisessa umpisokkelossa, jossa hän parhaallaan vaelsi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä ajatella. Vihdoin hän astui pöydän ääreen ja kirjoitti intohimoisen kirjeen tytölle, jota hän oli rakastanut, rukoillen häneltä anteeksiantoa ja syyttäen itseään hulluudesta. Hän täytti sivun toisensa jälkeen surun ja tuskan epätoivoisilla sanoilla. On olemassa itsesyytöksen ylellisyyttä. Kun me syytämme itseämme, niin meidän mielestämme ei kellään muulla ole oikeutta syyttää meitä. Synnintunnustus antaa meille synninpäästön, eikä pappi. Kun Dorian oli lopettanut kirjeensä, niin hänestä tuntui että kaikki oli annettu hänelle anteeksi.
Äkkiä kuului kolkutus ovelta ja hän kuuli lordi Henryn äänen ulkopuolella. "Rakas ystävä, minun täytyy saada tavata sinua. Päästä minut heti sisään. En voi sietää, että sulkeudut tuolla tavalla."
Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan pysyi aivan hiljaa. Kolkutusta yhä jatkui ja se yltyi yhä kovemmaksi. Niin, parasta olikin päästää lordi Henry sisään ja selittää hänelle, että hän aikoi aloittaa uutta elämää, riidellä hänen kanssaan, jos se oli välttämätöntä, rikkoa välitkin, jos sitä ei voinut välttää. Hän hyppäsi pystyyn, työnsi varjostimen nopeasti kuvan eteen ja avasi oven.
"Olen kovin suruissani, Dorian", sanoi lordi Henry astuessaan sisään.
"Mutta älä ajattele sitä liiaksi".
"Tarkoitatko Sibyl Vanea?" kysyi nuorukainen.