"Tappanutko itsensä? Hyvä Jumala, onko se totta?" huudahti Hallward katsoen häneen kauhun vallassa.
"Rakas Basil! Et suinkaan sinä luule sitä tavalliseksi onnettomuudeksi?
Tietysti hän teki itsemurhan."
Vanhempi mies peitti kasvonsa käsiinsä. "Kuinka hirveää", hän mutisi ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.
"Ei", sanoi Dorian Gray, "ei se ole hirveää. Se on vain meidän aikakautemme suurimpia romantisia murhenäytelmiä. Tavallisesti näyttelijät viettävät kaikkein jokapäiväisintä elämää. He ovat hyviä aviomiehiä tai uskollisia vaimoja tai yleensä jotakin ikävää. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan — keskiluokan hyveitä ja kaikkea sen kaltaista. Kuinka erilainen Sibyl oli! Hän eli ihanimman murhenäytelmänsä. Hän oli aina sankaritar. Viimeisenä iltana, jolloin hän näytteli — sinä iltana, jolloin sinä näit hänet — hän näytteli huonosti sentähden että hän itse oli saanut kokea todellista rakkautta. Kun hän huomasi, ettei se ollutkaan todellista, niin hän kuoli, samoin kuin Julia olisi tehnyt. Hän palasi jälleen taiteen ilmakehään. Hän oli tavallaan marttyyri. Hänen kuolemassaan ilmeni marttyriuden pateetista hyödyttömyyttä ja hivuttavaa ihanuutta. Mutta, niinkuin jo sinulle sanoin, sinun ei pidä luulla etten minä olisi kärsinyt. Jos sinä olisit tullut eilen oikeaan aikaan — noin puolikuudelta, tai neljännestä vailla kuusi — niin olisit tavannut minut kyynelissä. Ei Harrykaan, joka oli täällä ja toi minulle tuon sanoman, voinut aavistaakkaan kuinka minä kärsin. Minä kärsin kauheasti. Sitten tuska katosi. En voi kahdesti tuntea samalla tavalla. Ei kukaan muu sitä voi paitsi hempeämieliset ihmiset. Ja sinä olet kovin kohtuuton, Basil. Sinä tulet tänne lohduttamaan. Sehän on hyvin kaunista sinun puoleltasi. Mutta sinä huomaatkin, etten ole enää lohdutuksen tarpeessa, ja sinä raivostut. Se on aivan ihmisystävällisen ihmisen tapaista. Sinä palautat mieleeni erään jutun, jonka Harry kertoi minulle eräästä filantropista, joka kokonaista kaksikymmentä vuotta koetti hyvittää jotakin vääryyttä tai muuttaa jotakin väärää — en oikein enää muista mitä se oli. Vihdoin se hänelle onnistuikin, mutta samassa myöskin hän tunsi suurta pettymystä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, hän kuoli suorastaan ikävästä ja muuttui parantumattomaksi ihmisvihaajaksi. Ja sitä paitsi, rakas, vanha Basil, jos todellakin tahdot lohduttaa minua, niin koeta mielemmin saada minut unohtamaan se, mikä on tapahtunut tai näkemään sitä vain puhtaasti taiteelliselta kannalta. Gautierko vai kukahan se lie kirjoittanut kirjan de la consolation des arts [Taiteitten lohdutuksesta]? Muistan kerran löytäneeni sinun kirjastostasi erään pienen pergamenttikantisen kirjan, jossa nuo ihmeelliset sanat seisoivat. No niin, minä en ole samaa mieltä kuin tuo nuori mies, josta sinä kerroit minulle ollessamme yhdessä Marlowin luona, ja joka väitti että keltainen silkki voi lohduttaa ihmistä kaikissa elämän suruissa. Minä rakastan kaikkea kaunista, jota voi pidellä ja kosketella. Vanhoja brokadeja, viheriöitä bronsseja, lakeeritöitä, veistettyä norsunluuta, kauniita ympäristöjä, ylellisyyttä, komeutta, kaikki nuo vaikuttavat minuun syvästi. Mutta vieläkin enemmän merkitsee minulle se taiteellinen temperamentti, jota nuo esineet luovat, tai ainakin kehittävät. Jos tahtoo sivulta päin tarkastaa omaa elämäänsä, niin tulee, niinkuin Harry sanoo, välttää elämän taisteluja. Minä tiedän että tuo minun puheeni ihmetyttää sinua. Sinä et ole huomannut, miten minä olen kehittynyt. Minä olin vain koulupoika, kun sinä tutustuit minuun. Nyt minä olen täysi mies. Minussa on herännyt uusia intohimoja, uusia ajatuksia ja uusia aatteita. Minä olen nyt toinen, mutta sinun täytyy pitää minusta sittenkin. Minä olen muuttunut, mutta sinun täytyy aina olla minun ystäväni. Tietysti minä olen hyvin kiintynyt Harryyn. Mutta minä tiedän että sinä olet luonteeltasi parempi kuin hän. Sinä et ole voimakkaampi — sinä pelkäät liiaksi elämää — mutta sinä olet parempi. Ja kuinka onnellisia me olimme yhdessä! Älä hylkää minua, Basil, äläkä moiti minua. Minä olen se mikä minä olen. Siitä ei voi sen enempää sanoa."
Maalari tunsi syvää liikutusta. Nuorukainen oli hänelle hyvin rakas, ja hänen personallisuutensa oli vaikuttanut suuren käännöksen hänen taiteessansa. Hän ei voinut sietää sitä ajatustakaan, että hän vielä moittisi häntä. Hänen välinpitämättömyytensä oli varmaan vain ohimenevä oikku. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon jaloa.
"No niin, Dorian", sanoi hän vihdoin surullisesti hymyillen, "en tahdo tämän jälkeen puhua sinulle enää tästä hirveästä tapahtumasta. Minä toivon vain, ettei sinun nimeäsi sekoiteta sen yhteyteen. Tänään iltapuolella pidetään kuulustelua. Onko sinua kutsuttu siihen?"
Dorian pudisti päätään ja hänen kasvoihinsa ilmestyi kiusaantunut ilme, kun hän kuuli sanan "kuulustelu." Kaikki sellainen oli niin raakaa ja törkeää.
"He eivät tunne minun nimeäni", hän vastasi.
"Eikö tyttökään tiennyt?"
"Ainoastaan ristinimeni, ja olen aivan varma siitä, ettei hän sitä koskaan maininnut kellekään. Hän sanoi kerta, että kaikki olivat kovin uteliaat tietämään, kuka minä olin, ja että hän aina nimitti minua vain satuprinssiksi. Siinä hän teki hyvin kauniisti. Sinun pitäisi piirtää minulle Sibylin kuva, Basil. Tahtoisin mielelläni, että omistaisin hänestä jotakin muutakin kuin vain muiston muutamista suudelmista ja katkonaisista, intomielisistä sanoista."