"Dorian!"
"Älä puhu!"
"Mutta mitä se merkitsee? Tietysti en tahdo katsella sitä, jos et sinä halua", hän sanoi kylmästi käännähtäen kantapäällään ja astuen suoraan ikkunan luo. "Mutta totta tosiaan, tuntuuhan se melkein mielettömältä, etten minä saisi katsella omaa työtäni, varsinkin kun aion asettaa sen ensi syksynä Parisissa näytteille. Luultavasti minun täytyy vernissata se sitä ennen, ja täytyyhän minun siis joka tapauksessa saada se nähdä, miksikä ei siis yhtä hyvin jo tänään."
"Panna näytteillekö! Tahdotko asettaa sen näytteille?" huudahti Dorian Gray joutuen omituisen kauhun valtaan. Saisiko maailma nähdä hänen salaisuutensa? Saisivatko ihmiset ällistellä hänen elämänsä mysteriota? Se oli mahdotonta. Jotakin — hän ei tiennyt itse mitä — oli heti paikalla tehtävä.
"Niin, ei sinulla suinkaan ole mitään sitä vastaan. Georges Petit aikoo koota kaikki minun parhaat tauluni erikoisnäyttelyä varten Rue de Sèzen varrelle, joka avataan lokakuun alkuviikolla. Kuva on vain kuukauden päivät poissa. Sen aikaa sinä voit hyvinkin olla ilman sitä, eikö totta. Sitä paitsi olet varmaan silloin poissa kaupungistakin. Ja jos pidät sitä aina varjostimen peitossa, niin et taida siitä suuriakaan välittää."
Dorian Gray siveli kädellä otsaansa. Siinä oli hikipisaria. Hän tunsi olevansa hirveän vaaran partaalla. "Kuukausi sitten sanoit minulle, ettet koskaan asettaisi sitä näytteille", sanoi hän. "Miksi olet muuttanut mieltäsi? Ihmiset, jotka väittävät olevansa johdonmukaisia, ovat yhtä oikullisia kuin muutkin. Ainoa ero on siinä, että heidän oikkunsa ovat aivan järjettömiä. Et suinkaan ole unohtanut, miten sinä vakuutit minulle aivan juhlallisesti, ettet mistään hinnasta maailmassa asettaisi sitä näytteille. Sinä sanoit aivan samaa Harryllekin." Hän vaikeni äkkiä ja valo välähti hänen silmiinsä. Hän muisti lordi Henryn sanoneen hänelle kerran, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillä: "jos haluat saada hupaisan hetken, niin pyydä Basilia kertomaan sinulle, miksei hän tahdo asettaa kuvaasi näytteille. Hän kertoi sen minulle, ja se oli koko yllätys." Niin, ehkäpä Basilillakin oli oma salaisuutensa. Hänpä koettaisi kysellä.
"Basil", hän sanoi astuen aivan lähelle häntä ja katsoen häntä suoraan silmiin, "meillä kummallakin on salaisuutemme. Kerro sinä omasi minulle, niin minäkin kerron sinulle. Miksi et tahtonut asettaa kuvaani näytteille?"
Maalari värisi tahtomattansa. "Dorian, jos kertoisin sen sinulle, niin pitäisit minusta vähemmän kuin nyt ja varmaan pilkkaisit minua. Sitä en voisi kestää. Jollet salli minun katsella kuvaasi, niin tyydyn siihen. Saanhan aina katsella sinua. Jos tahdot estää maailmaa näkemästä parasta teostani, mitä koskaan olen luonut, niin tyydyn siihen. Sinun ystävyytesi on minulle kalliimpi kuin kaikki kunnia ja arvo."
"Ei, Basil, kerro minulle", intti Dorian Gray. "Minulla luullakseni on oikeus sitä tietää." Hänen kauhuntunteensa oli kadonnut ja uteliaisuus tullut sijaan. Hän oli päättänyt ottaa selville Basil Hallwardin salaisuuden.
"Käydään istumaan, Dorian", sanoi maalari näyttäen kiusaantuneelta.
"Istutaan hetkeksi. Ja vastaa minulle vain yhteen ainoaan kysymykseen.
Oletko huomannut kuvassa jotakin omituista — jotakin, joka ehkä ei heti
pistänyt sinun silmääsi, mutta joka äkkiä kävi sinulle selväksi?"