"Basil!" huudahti nuorukainen tarttuen vapisevin käsin kiinni tuolinsa käsinojiin ja luoden häneen hurjat, kauhistuneet silmänsä.
"Minä näen, että olet sen huomannut. Älä puhu. Odota, kunnes olet kuullut mitä minulla on sanottavaa. Dorian, siitä hetkestä alkain, jolloin tapasin sinut, sinun personallisuutesi vaikutti ihmeellisesti minuun. Sinä valtasit minut kokonaan, minun sieluni, aivoni ja voimani. Sinä merkitsit minulle sen näkymättömän ideaalin ruumistumista, joka kummittelee meidän taiteilijoiden mielessä kuin ihanan unelman muisto. Minä jumaloin sinua. Minä kadehdin joka ainoaa joka puhutteli sinua. Minä tahdoin pitää sinut vain omanani. Olin onnellinen vain silloin kun olin sinun seurassasi. Silloinkin kun olit poissa, olit läsnä taiteessani… Tietysti en koskaan antanut sinun aavistaa tätä kaikkea. Sehän olisi ollut mahdotonta. Ethän sinä olisi sitä ymmärtänyt. Tuskin ymmärsin sitä itsekään. Minä tiesin vain, että olin katsonut täydellisyyttä kasvoista kasvoihin ja että maailma minun silmissäni oli muuttunut ihanaksi — liian ihanaksi ehkä, sillä tuollaisessa mielettömässä jumaloimisessa piilee vaara, sekä kadottamisen että säilyttämisen vaara… Kului viikko viikolta ja minä jouduin yhä enemmän sinun tenhosi valtaan. Sitten seurasi uusi kehitys. Olin maalannut sinut Pariksena loistavassa sotasovassa, ja Adoniksena metsämiehen puvussa, kiiltävä metsäsian keihäs olalla. Sinä istuit lotuskukkaseppele kutrilla Hadrianuksen purren kokassa ja tähystelit yli vihertävän, mutaisen Niilin. Sinä kumarruit yksinäisen lähteen reunan yli kreikkalaisen metsän siimeksessä, ja katselit omien kasvojesi ihanuutta veden kirkkaassa hopeakalvossa. Ja kaikki oli ollut, niinkuin taiteen tuleekin olla: välitöntä, ihanteellista ja kaukaista. — Eräänä päivänä — joskus olen halukas luulemaan, että se oli onneton päivä — päätin maalata ihanan kuvan sinusta, sellaisena kuin sinä todellisesti olit, ei menneiden aikojen verhossa, vaan omassa puvussasi, oman aikasi keskellä. En tiedä, tokko työtavan realismi sen vaikutti, vai sinun personallisuutesi, joka ilmeni nyt minulle ilman minkäänlaista verhoa tai varjostusta. Sen tiedän vain, että työskennellessäni minusta tuntui, ikäänkuin jokainen värihitu ja pensselinveto olisi ilmaissut minun salaisuuttani. Minä aloin pelätä, että muut näkisivät minun jumaloitsemiseni. Minä tunsin, Dorian, että olin ilmaissut liian paljon, että olin liiaksi pannut siihen omaa itseäni. Sen vuoksi päätin etten koskaan asettaisi kuvaa näytteille. Sinä olit hiukan pahoillasi; mutta ethän sinä voinut tietää mitä se minulle merkitsi. Harry, jolle minä puhuin siitä, nauroi minulle. Mutta minä en välittänyt siitä. Kun kuva oli valmis ja minä istuin yksin sen kanssa, niin tunsin olevani oikeassa… No niin, muutamia päiviä myöhemmin se vietiin pois minun atelieristani, ja heti kun olin päässyt vapaaksi sen painostavasta ja tenhoavasta läsnäolosta, niin minusta tuntui mielettömältä, että olin luullut näkeväni siinä muuta kuin että sinun kasvosi olivat erinomaisen kauniit ja että minä osasin maalata. Nytkin on minun mielestäni erehdys, jos luulee voivansa ilmaista valmiissa teoksessa sitä intohimoa, jota työtä tehdessään tuntee. Taide on aina abstraktisempaa, kuin mitä me oletamme. Muoto ja väri ilmaisee, muotoa ja väriä — siinä kaikki. Minusta tuntuu usein, että taide voipi salata taiteilijan paljoa täydellisemmin kuin saattaa hänet ilmi. Ja sen vuoksi, kun sain tuon tarjouksen Parisista, niin arvelin että sinun muotokuvasi voisi olla näyttelyn päätauluna. En koskaan voinut ajatella että sinä kieltäisit. Nyt huomaan että olet oikeassa. Taulua ei voi asettaa näytteille. Älä ole minulle pahoillasi, Dorian, siitä mitä sinulle olen puhunut. Niinkuin sanoin jo kerta Harryllekin, sinä olet luotu jumaloitavaksi."
Dorian Gray veti syvältä henkeään. Puna palasi hänen poskiinsa ja hymyily karehti hänen huuliensa ympärillä. Vaara oli häädetty. Toistaiseksi hän oli turvassa. Mutta sittenkään hän ei voinut olla tuntematta sääliä maalaria kohtaan, joka juuri oli lopettanut tuon omituisen tunnustuksensa, ja hän ihmetteli, tokko koskaan jonkun ystävän personallisuus saattaisi vallata hänet yhtä suuressa määrässä. Lordi Henry oli viehättävä sen vuoksi, että hän oli vaarallinen. Mutta siinä kaikki. Hän oli liian viisas ja liian kyynillinen, jotta häneen todellakin voisi kiintyä. Tutustuisiko hän koskaan henkilöön, jota hän voisi jumaloida? Olisiko se yksi niistä kokemuksista, joita elämä oli häntä varten varannut?
"Sepä on ihmeellistä, Dorian", sanoi Hallward, "että sinä olet sen huomannut kuvassa. Oletko todellakin sen huomannut?"
"Jotakin minä olen huomannut", hän vastasi, "jotakin joka tuntui minusta varsin ihmeelliseltä."
"No niin, sinä sallit kai minun nyt katsella kuvaa?"
Dorian pudisti päätään. "Älä pyydä sitä, Basil. En voi mitenkään antaa sinun katsella sitä."
"Mutta toisella kertaa?"
"Ei koskaan."
"No, ehkä olet oikeassa. Hyvästi, Dorian. Sinä olet ainoa ihminen, joka olet todellakin vaikuttanut minun taiteeseni. Mitä hyvää olen saanut aikaan, siitä saan sinua kiittää. Ah! et tiedä, kuinka vaikeata minun oli kertoa tuota kaikkea sinulle."