"Minä pelkään, että se oli liian raskas", mutisi Dorian avatessaan oven siihen huoneesen, jonka tuli säilyttää hänen elämänsä salaisuutta ja kätkeä hänen sielunsa ihmisten silmiltä.
Hän ei ollut käynyt tässä huoneessa neljään vuoteen — ei todellakaan siitä saakka, kun hän ensin lapsena oli käyttänyt sitä leikkikamarinaan ja sitten hiukan vanhempana lukuhuoneenaan. Se oli suuri, kaunis huone, jonka viimeinen lordi Kelso oli varta vasten rakennuttanut pienelle tyttärensä pojalle, jota hän aina oli vihannut ja tahtonut pitää loitolla sen vuoksi että hän muistutti niin elävästi äitiänsä, sekä myös muistakin syistä. Dorianista tuntui ikäänkuin tuo huone ei olisi laisinkaan muuttunut. Siinä oli suuri italialainen arkku, jonka pinta-alat olivat täynnä ihmeellisiä kuvia ja kullattuja leikkauksia, ja johon hän usein lapsena oli piiloutunut. Tuossa atlaspuinen kirjahylly ja hänen koulukirjansa, jotka olivat täynnä koirankorvia. Seinällä sen takana riippui sama rikkinäinen flandrilainen gobeliini, jossa hallistunut kuningas ja kuningatar pelaavat shakkia puutarhassa ja heidän ohitsensa ratsastaa joukko haukkamiehiä, joiden rautahansikkaisilla käsillä istuu tupsupäisiä lintuja. Miten hyvin hän muisti tuon kaiken! Jokainen hetki hänen yksinäisestä lapsuudestansa palasi hänen mieleensä, kun hän katseli ympärilleen. Hän muisteli poikavuosiensa tahratonta puhtautta, ja hänestä tuntui hirveältä, että tuo onneton kuva piilotettaisiin juuri tänne. Kuinka vähän hän noina menneinä aikoina oli aavistanut, mitä hän elämässä vielä saisi kokea!
Mutta talossa ei ollut toista niin varmaa paikkaa, joka voisi kätkeä sen väijyviltä katseilta. Hänen tallessaan oli avain, eikä kukaan muu voinut päästä sinne. Punaisen peitteen alla kuvan kasvot muuttuisivat eläimellisiksi, ne liukenisivat ja tahrautuisivat. Mitä se tekisi? Ei kukaan saisi sitä nähdä. Ei hän itsekään sitä näkisi. Miksikä hän seuraisi sielunsa hirveää häviötä? Hän itse pysyisi nuorena — ja siinä kyllin. Ja sitäpaitsi, eikö hänen luonteensa voisi hienontua? Ei ollut mitään syytä uskoa, että tulevaisuus tulisi olemaan häpeällinen. Ehkäpä joku suuri rakkaus valtaisi hänen elämänsä, puhdistaisi hänet ja varjelisi häntä niiltä synneiltä, jotka jo näyttivät liikkuvan hänen ruumiissaan ja sielussaan — nuo kummalliset, hämärät synnit, jotka olivat niin kiihoittavia ja suloisia juuri salaperäisyytensä vuoksi. Ehkäpä kerran tuo julma piirre häviäisi punaisen, tuntehikkaan suun ympäriltä, ja hän saattaisi näyttää maailmalle Basilin mestariteosta.
Ei; se oli mahdotonta. Tunti tunnilta, viikko viikolta kuva vanhenisi. Se voisi välttää synnin hirmuisuutta, mutta iän kauheudet jäisivät sille sittenkin. Posket kuihtuisivat ja laihtuisivat. Keltaiset rypyt uurtuisivat himmeitten silmien ympärille ja tekisivät ne muodottomiksi. Hiusten kiilto katoaisi, suu suurenisi tai vajoaisi sisään ja tulisi naurettavaksi ja karkeaksi, niinkuin vanhojen miesten suut ainakin. Kaula painuisi rypyille, kädet muuttuisivat kylmiksi ja täyteen sinisiä suonia ja vartalo koukistuisi aivan kuin äidinisänkin, joka oli kohdellut häntä niin kovasti lapsuuden aikana. Taulu oli piiloitettava. Sitä ei voinut auttaa.
"Tuokaa se sisään, Mr. Hubbard, tehkää hyvin", sanoi Dorian väsyneesti kääntyen taakseen. "Olen pahoillani, että annoin teidän odottaa niin kauan. Ajatukseni olivat muualla."
"Hyvä on hiukan levähtääkkin, mr. Gray", vastasi kehystentekijä yhä läähättäen. "Minnekä saamme sen asettaa, herra?"
"Oi, minne hyvänsä. Tänne, tässä sillä on hyvä paikka. En huoli ripustaa sitä seinälle. Asettakaa se vain seinää vasten. Kiitos."
"Ettekö sallisi minun katsella taideteosta, herra?"
Dorian sätkähti. "Ei se huvittaisi teitä, mr. Hubbard", hän sanoi, katsoen terävästi mieheen. Hän olisi ollut valmis hyökkäämään miehen kimppuun ja heittämään hänet kumoon, jos hän uskaltaisi kohottaa komeata peitettä, jonka alla hänen elämänsä salaisuus piili. "En tahdo viivyttää teitä sen enempää. Olen teille hyvin kiitollinen, kun vaivauduitte tänne".
"Ei kannata, ei kannata, mr. Gray. Olen valmis aina palvelemaan teitä, herra." Ja mr. Hubbard astui alas portaita apulaisensa kanssa, joka vilkaisi taaksensa Dorianiin arka, ihmettelevä ilme karkeissa, rumissa kasvoissaan. Niin kaunista miestä ei hän ennen ollut nähnyt.