Kun heidän askeltensa ääni oli vaiennut, niin Dorian lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa. Nyt hän oli turvattu. Ei kukaan saisi katsella tuota julmaa kuvaa. Ei kukaan vieras silmä saisi nähdä hänen häpeäänsä.
Tullessaan kirjastoon hän huomasi, että kello oli jo viisi ja että tee oli tuotu sisään. Pienellä, hyvänhajuisesta puusta tehdyllä, helmiäiskoristeisella pöydällä, jonka hän oli saanut lahjaksi holhoojansa vaimolta, lady Radleyltä — hän oli kaunis nainen, joka luuli aina olevansa sairas, ja sen vuoksi oli viettänyt koko talven Kairossa —, oli kirje lordi Henryltä ja sen vieressä keltasiteinen kirja, jonka kannet olivat hiukan kuluneet ja kulmat tahrautuneet. Numero St. James's Gazettea, oli teetarjottimella.
Viktor oli siis palannut takaisin. Dorian ihmetteli, tokkopa hän oli kohdannut miehet eteisessä, kun nämät olivat poismenossa, ja saanut heiltä kuulla missä toimessa he olivat olleet. Hän varmaan huomaisi, että kuva ei ollut enää paikoillansa — ehkäpä hän oli sen jo huomannut tuodessaan teekojeet sisään. Varjostin oli unohtunut paikoilleen panematta ja seinällä ammotti tyhjä sija. Ehkäpä hän jonakin iltana huomaisi Viktorin hiipivän ylös portaita ja koettavan murtautua huoneesen. Hirveätä jos omassa talossa olisi vakoilija. Hän oli kuullut kerrottavan rikkaista miehistä, joilta joku palvelija koko elämän ajan oli kiristänyt rahoja sen vuoksi, että hän oli lukenut jonkun kirjeen tai kuullut jonkun keskustelun tai löytänyt jonkun kortille kirjoitetun osoitteen tai kuihtuneen kukan tyynyn alta tai rypistetyn pitsipalasen.
Hän huokasi ja kaadettuaan hiukan teetä kuppiin hän avasi lordi Henryn kirjeen. Tämä ilmoitti vain lähettävänsä hänelle iltalehden ja kirjan, joka ehkä huvittaisi häntä, ja lupasi olla klubissa neljännestä yli kahdeksan. Dorian avasi välinpitämättömästi St. James's Gazetten ja silmäili sitä. Hänen silmänsä osuivat punaiseen merkkiin viidennellä sivulla. Hänen huomionsa kääntyi seuraavaan ilmoitukseen:
"Erään näyttelijättären ruumiintarkastus. — Tänä aamuna toimitettiin Bell Tavernissa, Hoxton roadin varrella piirituomari mr. Danbyn toimesta Sibyl Vanen ruumiintarkastus, joka oli näyttelijättärenä Royal teatterissa, Holbornissa. Kuolintodistus mainitsee kuoleman syyksi tapaturman. Suurta sääliä herätti vainajan äiti, joka oli aivan suunniltansa sekä oman että tohtori Birrellin todistuksen aikana, joka jälkimäinen oli suorittanut ruumiintarkastuksen."
Dorian rypisti otsaansa ja repäisten lehden kahtia hän astui huoneen poikki ja heitti pois paperipalat. Kuinka ruma tuo juttu oli! Kuinka hirveä itse todellisuus! Hän oli hiukan pahoillaan lordi Henrylle sen johdosta että tämä oli lähettänyt hänelle tuon ilmoituksen. Ja miten tyhmää merkitä se punaisella viivalla. Olisihan Viktor voinut lukea sen. Siksi paljon englannin kieltä hän jo osasi.
Ehkäpä hän oli lukenutkin sen ja oli jo ruvennut epäilemäänkin. Vaikka mitäpä se merkitsisi? Mitä Sibyl Vanen kuolema liikutti Dorian Graytä? Ei ollut vähintäkään syytä pelätä. Dorian Gray ei ollut tappanut häntä.
Hänen silmänsä osuivat keltaiseen kirjaan, jonka lordi Henry oli lähettänyt. Mikähän se oli, hän tuumi itseksensä. Hän astui pienen helmenvärisen, kahdeksankulmaisen pöydän luo, joka hänen mielestänsä oli kuin ihmeellisten egyptiläisten mehiläisten hopeatyötä, ja ottaen kirjan käteensä, hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi selailla sen lehtiä. Hetken kuluttua hän syventyi siihen kokonaan. Se oli ihmeellisin kirja, mitä hän eläissään oli lukenut. Hänestä tuntui kuin kaikki maailman synnit olisivat kulkeneet mykässä saatossa hänen ohitsensa ihmeellisiin pukuihin puettuina, huilujen vienojen sävelten soidessa. Ja monet hämärät unelmat muuttuivat äkkiä todellisiksi ja eläviksi.
Se oli romaani ilman minkäänlaista varsinaista toimintaa, kuvaus yhdestä ainoasta luonteesta, psykologinen tutkimus nuoresta parisilaisesta miehestä, joka yhdeksännellätoista vuosisadalla yritti toteuttaa kaikkia menneitten vuosisatojen intohimoja ja ajatustapoja, itseensä koota kaikki erilaiset maailmanhengen tunnevivahdukset, samalla kertaa rakastaen teennäisyytensä vuoksi niitä kieltäymyksiä, joita ihmiset tyhmästi nimittävät hyveiksi, sekä niitä luonnollisia, kapinoitsevia purkauksia, joita viisaat ihmiset yhä vieläkin sanovat synniksi. Kirjan tyyli oli omituisen säkenöivä, samalla kertaa vilkas ja hämärä, täynnä jargonia ja vanhentuneita puheenparsia, teknillisiä sanoja ja kaunopuheisia kuvauksia, jotka ovat luontaisia ranskalaisen, symbolisen koulun hienoimmille taiteilijoille. Vertauskuvat olivat kuin jättiläis-orkidejoja, väriltään yhtä herkullisia kuin nekin. Himojen elämä oli kuvattu salaperäisen filosofian käsitteillä. Ajoittain saattoi tuskin käsittää lukiko keskiaikaisen pyhimyksen yliaistillisia purkauksia vai uudenaikaisen synnintekijän sairaalloisia tunnustuksia. Se oli myrkyllinen kirja. Raskas suitsutuksen tuoksu tuntui nousevan sen lehdiltä ja hämmentävän aivoja. Vain lauseitten rytmi, niiden hieno, yksitoikkoinen musiikki, jossa monimutkaiset loppusäkeet ja taiteelliset virtaukset uudistuivat, herättivät nuorukaisessa hänen siirtyessään luvusta lukuun, haaveentapaisen mielentilan, sairaalloisen horroksen, jotta hän ei huomannut, että ilta alkoi jo hämärtää ja varjot hiipiä sisään.
Pilvettömänä, vain yksinäisen tähden valaisemana vaskenvihreä taivas loisti ikkunasta sisään. Hän luki edelleen kalpeassa valossa, kunnes hän ei nähnyt enää mitään. Vasta sitten kun kamaripalvelija oli käynyt useamman kerran huomauttamassa hänelle, että oli jo myöhäistä, hän nousi ja astui viereiseen huoneesen, ja laskettuaan kirjan pienelle firenzeläiselle pöydälle vuoteensa viereen, hän alkoi pukeutua päivällisiä varten.