Minä en epäile, etteikö se aika tulisi. Tähän asti on ihminen enemmän tai vähemmän ollut koneen orja; jotain naurettavan surkeata täytyy olla siinä tosiasiassa, että ihminen niin pian kuin hän oli keksinyt koneen, joka helpotti hänen työtään, alkoi kärsiä puutetta. Joku yksityinen omistaa nyt koneen, joka työskentelee viidensadan ihmisen edestä. Viisisataa ihmistä joutuu sen kautta työttömäksi, ja kun ei heidän työvoimaansa tarvita, joutuvat he näkemään nälkää ja ryhtyvät varastamaan. Yksityinen ottaa haltuunsa koneen tuotannon ja pitää sen, jolloin hän omistaa viisisataa kertaa enemmän kuin hänellä pitäisi olla — ja, mikä on vielä tärkeämpi, todennäköisesti paljon enemmän kuin hän tarvitsee. Jos taas kone olisi kaikkien omaisuutta, olisi siitä kaikille hyötyä. Siitä olisi yhteiskunnalle mitä suurin hyöty. Kaikki mekaaninen, yksitoikkonen ja voimia kysyvä työ, joka pakottaa ihmisen tekemisiin vastenmielisten esineiden kanssa ja olemaan tympäsevissä tilanteissa, on tehtävä koneella. Koneen täytyy työskennellä meitä varten hiilikaivoksissa ja suorittaa muutamia terveydellisiä palveluksia, sen tulee olla lämmittäjänä laivoissa ja puhdistaa katuja sekä sadeilmalla toimittaa kaupunginpalvelijan tehtäviä, sanalla sanoen tehdä kaikki, mitä on epämukavaa. Nyt työntää kone ihmiset syrjään, oikeissa olosuhteissa se on palveleva heitä. Ei ole epäilemistäkään, etteikö tulevaisuus kuulu koneelle. Kuten puu kasvaa talonpojan maatessa, siten on konekin suorittava kaiken välttämättömän ja epämukavan työn ihmiskunnan jalosti huvitellessa tai levätessä — ei työ, vaan lepo on ihmisen määrä! — ihmiskunnan luodessa kauniita esineitä tai lukiessa kauniita asioita tai aivan yksinkertaisesti katsellessa maailmaa ihmetellen ja nauttien. Asianlaita on nimittäin niin, että sivistys tarvitsee orjia. Siinä suhteessa olivat kreikkalaiset aivan oikeassa. Jollei ole orjia, jotka tekevät vastenmielisen, tympäsevän ja vaikean työn, on sivistys ja kehitys melkein mahdoton. Mutta ihmisen orjuuttaminen on epäoikeudenmukaista, epävarmaa ja alentavaa. Mailman tulevaisuus on oleva mekaanisten orjien varassa, koneen orjuuttamisessa.
Kun sivistyneet ja oppineet miehet voivat jättää käymästä kurjissa köyhien majoissa jakamassa huonoa kaakaota ja vielä huonompia vaatteita puolikuolleille ihmisille, niin silloin saavat he juuri sitä kallisarvoista lepoa, mikä tekee heille mahdolliseksi ajatella ihmeellisiä ja ihania asioita omaksi ja kaikkien muiden iloksi.
Jokaiseen kaupunkiin tai, mikäli tarve vaatii, jokaiseen taloon perustetaan isoja voima-asemia, joista saatavaa voimaa ihminen voi tarpeen mukaan muuttaa lämmöksi, valoksi tai liikkeeksi. Onko tämä saavuttamattomissa? Ei kannata katsoa maailman karttaa, mihin ei Utopia-maata ole merkitty, sillä siitä on poissa se ainoa niemi, mihin ihmiskunta ikuisesti on laskeva maihin. Ja kun ihmiskunta on päässyt niin pitkälle, on se pyrkivä yhä eteenpäin parempaan maahan ja kääntävä purjeensa sinne. Eteenpäinpyrkiminen on unelmien toteutumista.
Sanoin vast'ikään, että yhteiskunta on koneiden avulla huolehtiva hyödyllisistä esineistä ja että yksilöt tuovat esille kaunista. Tämä ei ole ainoastaan välttämätöntä, vaan ainoa mahdollisuuskin saavuttaa niin toinen kuin toinenkin. Yksilö, jonka täytyy tehdä esineitä toisen käytettäviksi ja siinä ottaa huomioon heidän tarpeensa ja toivomuksensa, ei työskentele halusta eikä niin ollen voi panna työhön parasta itsestään. Kaikkialla, missä yhteiskunta tai yhteiskuntaryhmä taikka hallitus yrittää antaa määräyksiä taiteilijalle siitä, mitä hänen on tehtävä, joutuu joko koko taide hunningolle tai muuttuu kovin kaavamaiseksi taikka sitte laskee tavallisen jokapäiväisen käsityön tasolle. Taideteos on erikoisen luonteen erinomainen luomus. Sen kauneus johtuu siitä tosiasiasta, että taiteilija on sitä mitä hän on. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että muut tarvitsevat sitä mitä he tarvitsevat. Itse asiassa lakkaa taiteilija olemasta taiteilija kohta, kun hän kiinnittää huomiotaan muiden tarpeisiin ja koettaa tyydyttää heitä, hänestä tulee ikävystyttävä tai huvittava käsityöläinen, kunnioitettava tai epärehellinen kauppias. Hän ei voi enää vaatia, että häntä pidetään taiteilijana. Taide on valtavin yksilöllisyyden esiintymismuoto, mitä maailma tuntee. Ja minä tahtoisin sanoa vielä, että se on ainoakin sellainen. Rikokseenkin nähden, joka visseissä olosuhteissa voi edistää yksilöllisyyttä, täytyy ottaa lukuun muut ihmiset ja vaivata itseään heidän tähtensä. Se kuuluu toiminnan alalle. Mutta taiteilija voi yksinänsä vaivaamatta itseään muiden ihmisten takia ja kenenkään häiritsemättä luoda jotain kaunista; ja jollei hän tee sitä juuri omaksi huvikseen, ei hän ylipäänsä ole mikään taiteilija.
Ja huomattava on, että juuri se tosiasia, että taide on niin valtava yksilöllisyyden esiintymismuoto, saa yleisön koettamaan vaikuttaa siihen, mikä on yhtä epämoralista kuin naurettavaakin, yhtä turmelevaa kuin halveksittavaakin. Kuitenkaan se ei ole tykkänään sen syy. Yleisö on kaikkina aikoina saanut huonon kasvatuksen. Sen tähden se vaatii, että taiteen tulee olla yleistajuista, tyydyttää sen mauttomuutta, mielistellä sen järjetöntä turhamaisuutta, sanoa sille samaa mitä sille on ennen sanottu, näyttää sille sellaista mitä se ei väsy katselemaan, huvittaa sitä kun se on tullut pahalle tuulelle liiasta syömisestä, viihdyttää sitä kun se on alkanut epäillä omaa tyhmyyttään. Mutta taiteen ei pitäisi koskaan pyrkiä olemaan yleistajuista, vaan yleisön tulisi koettaa olla taidetta ymmärtävää. Siinä on suuri ero. Jos sanottaisiin tutkijalle, että tulokset hänen kokeistaan ja ne loppupäätelmät, mitkä hän on tekevä, eivät saa olla ristiriidassa yleisen käsityksen kanssa tutkittavasta aineesta tai hämmentää kansan luuloa siitä taikka häiritä niiden ihmisten rauhaa, jotka eivät tiedä tieteestä mitään, jos sanottaisiin filosoofille, että hänellä on täysi oikeus kehittää ajatuksiaan mitä korkeimmalle, jos hän vain tulee samaan tulokseen kuin nekin, jotka eivät ylipäänsä ole ajatelleet mitään, niin — tottavie meidän aikamme tutkija ja ajattelija nauraisivat tälle. Mutta itse asiassa ei ole vielä kauan siitä, kun filosofia samoin kuin taidekin joutuivat palvelemaan raakaa mielivaltaa ja yhteiskunnassa vallitsevaa tietämättömyyttä, jolloin ne tukivat kirkon ja valtion arvovaltaa, niiden vallanhimoa ja hirmuvaltaa. Nyt me kyllä olemme jo suuressa määrin päässeet rauhaan näistä sekä yhteiskunnan että kirkon ja hallituksen puolelta tehdyistä yrityksistä sekaantua yksilöllisen ajattelun alalle, mutta sellainen ilkivalta rehottaa yhä yksilöllisen mielikuvituksen ja taiteen alalla. Vieläpä on siitä hyvin vaikea päästä eroonkin, sillä siksi häikäilemätöntä se on.
Englannissa on sellainen taide korkealla, mitä yleisö ei suosi. Lyriikka on esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan. Meillä on Englannissa saatu aikaan mitä ihanin lyriikka, koska yleisö ei lue sitä eikä siis myöskään voi vaikuttaa siihen. Yleisön tapana on pilkata runoilijoita, koska nämä ovat yksilöllisiä, mutta kun se on tehty, jäävät he rauhaan. Romaani- ja näytelmäkirjallisuuteen taas, mitkä taiteenhaarat ovat yleisön suosiossa, on kansan auktoriteetilla ollut kerrassaan nurinkurinen vaikutus! Ei missään maassa ole niin surkeasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta, niin epämiellyttävää ja kehnoa työtä romaanien muodossa, niin huonoja ja halpamaisia näytelmäkappaleita kuin Englannissa. Kansan mittapuu on sellainen, että taiteilijain täytyy sen alle taipua. On sekä liian helppoa, että liian vaikeata olla pidetty romaaninkirjoittaja. Se on liian helppoa siksi, että yleisön vaatimukset aiheeseen ja juoneen, tyyliin ja henkilöihin sekä elämän ja kirjallisuuden käsittelyyn nähden ovat täytettävissä hyvin pienillä kyvyillä ja vähällä sivistyksellä. Se on liian vaikeata siksi, että taiteilijan vastatakseen sellaisia vaatimuksia täytyy tehdä väkivaltaa luonteelleen, kirjoittaa huvittaakseen huonosti kasvatettuja ihmisiä eikä omasta taiteellisesta harrastuksestaan ja siten tukahduttaa oma yksilöllisyyden kaipuunsa, unohtaa kehityksensä ja hävittää kaikki arvokas itsestään. Näytelmäkirjallisuuden laita on hieman toisin; teatteriyleisö pitää kyllä jokapäiväisistä, mutta ei kömpelöistä kappaleista, ja pila- ja huvinäytelmät, nuo molemmat yleisesti suositut muodot, ovat pitkälle kehittynyttä taidetta. Englannissa voidaan tosiaankin kirjoittaa jotain hurmaavaa pila- ja huvinäytelmien muodossa, ja tällä alalla on taiteilijalla suuri vapaus. Vasta kun tullaan näytelmäkirjallisuuden korkeampiin muotoihin, voidaan havaita ne vahingolliset seuraukset, jotka johtuvat yleisestä mausta. Varsinkin kaikki, mikä on uutta, on yleisölle vastenmielistä. Kaikki yritykset, jotka tarkoittavat uusien aiheiden omaksumista taiteessa, ovat yleisölle epämieluisia, ja kuitenkin riippuu taiteen olemassaolo ja kehitys hyvin paljon aiheiden jatkuvasta uudistumisesta. Mikään uusi ei viehätä yleisöä, koska se ahdistaa sitä. Siinä näet esiintyy jonkinlaista yksilöllisyyttä — omintakeisuutta taiteilijan puolelta, kun hän valitsee vapaasti aiheensa ja käsittelee sitä niin kuin itse hyväksi näkee. Yleisön suhtautumista siihen ei niin ollen voisi muulla tavalla käsittääkään. Taide on yksilöllistä, ja yksilöllisyys on hävittävä ja rikkirepivä voima. Siinä on sen tavaton merkitys. Sillä mitä se pyrkii hävittämään, on tyyppien yksitoikkoisuutta, tottumuksen orjuutusta, tavan tyranniutta ja ihmisen alentamista koneeksi. Taiteessa miellyttää yleisöä se, mikä on ollut ja mennyt, ei siksi, että se sinänsä olisi miellyttävää, vaan siksi, ettei sitä voida muuttaa. Yleisö hotkasee klassikkonsa nahkoineen päivineen maistamatta niitä koskaan. Se pitää niitä välttämättömyytenä, ja kun se ei voi päästä niistä, puhuu se niiden johdosta pötyä hyvin vakavan näköisenä. Merkillistä kyllä tai — miltä kannalta asiaa katsotaankin — ei lainkaan merkillistä, että tämä tunnustus itse asiassa on suureksi vahingoksi klassikoille. Raamatun ja Shakespearen tolkuton ihailu Englannissa on esimerkkinä siitä, mitä tarkoitan.
Raamattuun nähden riippuu tietysti kaikki kirkon arvovallasta ja vaikutuksesta, joten sen asian voin siis tässä ilman muuta sivuuttaa. Mutta mitä Shakespeareen tulee, niin on päivän selvää, ettei yleisö älyä hänen kauneuksiaan paremmin kuin heikkouksiaankaan. Sillä jos ihmiset ymmärtäisivät hänen kauneutensa, eivät he asettuisi vastustamaan näytelmäkirjallisuuden jatkuvaa kehitystä. Asian laita onkin niin, että yleisö käyttää jonkun maan klassikkoa itse asiassa ehkäisemässä taiteen edelleen kehittymistä. Se tekee klassikoista vain asiantuntijoita. Se koettaa niiden avulla ehkäistä taiteen vapaata ilmenemistä uusissa muodoissa. Se kysyy jokaiselta kirjailijalta, miksei hän kirjoita niin kuin se tai se, jokaiselta maalarilta, miksei hän maalaa niin kuin se tai se, ja unohtaa ihan tykkänään sen tosiasian, että jokainen, joka tekisi siten, lakkaisi olemasta taiteilija. Kauneuden terve muoto on sille vastenmielinen. Joka kerta, kun se näkee jotain sellaista, ällistyy se ja kiihtyy niin, ettei se osaa sanoa muuta kuin, että taideteos on joko käsittämätön tai säädytön. Mitä se sillä tarkoittaa, on yksinkertaisesti selitetty. Kun se sanoo, että jokin teos on aivan käsittämätön, on se ymmärrettävä niin, että taiteilija on sanonut tai tehnyt jotain kaunista, mikä on uutta, ja kun se sanoo, että jokin teos on aivan säädytön, on se taas ymmärrettävä niin, että taiteilija on sanonut tai tehnyt jotain kaunista, mikä on totta. Edellinen arvostelu koskee siis tyyliä, jälkimäinen taas aihetta. Mutta tavallisesti käyttää se näitä sanoja hyvin häilyvästi, kuten tavallinen rahvas käyttää katukiviä. Esimerkin vuoksi mainittakoon, ettei tällä vuosisadalla ole ainoatakaan todellista runoilijaa tai suorasanaista kirjailijaa, jota brittiläinen yleisö ei olisi kunnioittanut säädyttömyyden tunnustuksella, mikä tunnustus muuten Englannissa merkitseekin todellisuudessa samaa kuin akatemiaan ottaminen kaikkia muodollisuuksia noudattaa Ranskassa, niin että jumalan kiitos sellaisen laitoksen perustaminen meillä Englannissa on ihan tarpeeton. Luonnollisesti on yleisö erittäin hyväntahtoista käyttäessään tätä sanaa. Että se kutsui Wordsworth'in säädyttömäksi runoilijaksi, ei voitu muuta kuin odottaa. Wordsworth oli runoilija. Mutta että se kutsui Charles Kingsleytä säädyttömäksi romaaninkirjoittajaksi, on ihmeellistä. Kingsleyn suorasanainen esitys ei ollut niin erittäin hyvää. Mutta mitäs, kun kerran on sana, niin käytetään sitä niin hyvin kuin osataan. Taiteilija ei luonnollisestikaan sen kautta anna johtaa itseään harhaan. Todellinen taiteilija on ihminen, joka aina luottaa itseensä siksi, että hän aina on oma itsensä. Minä voinkin ymmärtää, että taiteilijan, joka Englannissa julkaisee teoksensa ja sille heti saa yleisön tunnustuksen sanomalehtien kautta täysin käsitettävänä ja ylevän moraalisena teoksena, täytyy tosissaan kysyä itseltään, onko hän todella ollut oma itsensä ja eikö teos niin ollen ole hänelle ihan arvoton tai ainakin toisarvoinen, jollei suorastaan taiteellisesti arvoton.
Pari muutakin lisää on vielä viime vuosien aikana tullut siihen varsin köyhään haukkumasanastoon, joka on yleisön käytettävänä taidetta vastaan. Nämä sanat ovat "sairaalloinen" ja "teennäinen". Viimemainittu ei ilmaise muuta kuin häviävän sienen raivoa kuolemattomia, hurmaavan kauniita ja sanomattoman ihania kämmeköitä kohtaan. Se on kunnianosoitus, jolla ei ole mitään merkitystä. "Sairaalloinen" sana kaipaa kuitenkin lähempää tarkastusta. Se on oikein huvittava sana, niin kummallinen, että ne, jotka käyttävät sitä, tuskin ymmärtävät, mitä se merkitsee.
Mitä se sitten merkitsee? Mikä on terve ja mikä sairaalloinen taideteos? — Kaikki lausunnot, jotka me annamme jostain taideteoksesta, koskevat, mikäli teemme sen oikein, joko tyyliä tai aihetta taikka sitten molempia niitä. Tyylinsä puolesta on taideteos terve, kun aineesta, mitä siihen on käytetty — oli se sitten joko sanoja tai pronssia, värejä tai norsunluuta — kuvastuu kauneus, jolla on esteettinen vaikutus. Aiheensa puolesta taas on taideteos terve, kun aiheen valinta on tapahtunut taiteilijan mielenlaadun mukaan ja välittömästi hänestä lähtenyt. Lyhyesti sanoen: taideteos on terve, kun siinä esiintyy niin hyvin täydellisyyttä kuin henkilöllisyyttäkin. — Luonnollisestikaan ei taideteoksessa voida eroittaa muotoa ja sisältöä, ne kun aina ovat yksi ja sama. Mutta tutkimuksen kannalta voimme silti hetkeksi jättää huomioon ottamatta tuon esteettisen näkökannan, jakamattomuuden, ja ajattelijan tapaan käsitellä sitä ikäänkuin ne olisivat erillisiä. Sairaalloinen on toiselta puolen taideteos, kun sen tyyli on tavallista, punottua ja jokapäiväistä, ja kun sen aihe on huolellisesti valittu sitä silmällä pitäen, että yleisö maksaa taiteilijalle siitä, jolloin hän on ryhtynyt työhönsä ei huvin vuoksi, vaan palkan takia. Itse asiassa onkin suosittu romaani, jota yleisö sanoo terveeksi, aina läpeensä sairaalloinen tuote, kun taas romaani, jota yleisö sanoo sairaalloiseksi on aina kaunis ja terve taideteos.
Lienen sentään tehnyt väärin yleisöä kohtaan, kun olen supistanut sen sanavaraston niin vähiin kuin sanoihin: "käsittämätön", "säädytön", "teennäinen" ja "sairaalloinen". Sillä on vielä yksi sana, jota se käyttää, vaikka harvoin, nimittäin: "alhainen". Tämän sanan tarkoitus on niin selvä, ettei se kehtaa sitä usein käyttää. Mutta yhä silloin tällöin se esiintyy, näkeepä sen joskus sanomalehdissäkin. Taiteesta puheen ollessa se on tietysti naurettava sana. Sillä mitä on alhaisuus muuta kuin sielun tila tai ajatuksenjuoksu, jota ei voida selittää. Yleisöön kuuluvat ovat kaikki alhaisia, sillä yleisö ei osaa ilmaista käsitystään mistään. Taiteilija ei ole koskaan alhainen, hän ilmituo kaikki. Hän on aiheensa yläpuolella ja luo siten verrattomia taiteellisia teoksia. Sanoa taiteilijaa alhaiseksi sen takia, että hän käsittelee alhaisuutta aineena, on yhtä mieletöntä kuin olisi kutsua Shakespeare'ia pahamaineiseksi sen perusteella, että hän on kirjoittanut kuningas Learin.