Vieraat katsahtivat häneen ja eräs talonpojista tuli hänen luoksensa sanoen:
"No, Ruppert, luultavasti koittaa sinulle nyt hyvä aika, koska miltei varmuudella voipi otaksua veljesi Anteron, joka myös oli Hauensteinissa, olevan haudattujen joukossa."
"Vaietkaa Jumalan tähden!" kiljui Ruppert ja hänen silmänsä vierivät tuimasti, "tahi tulen rajuksi!"
Talonpoika tästä katseesta hämmästyen peräytyi ja vieraat tekivät samoin.
Ruppert juoksi ylös, otti kukkaronsa maksaaksensa velkansa.
"Voithan jättää seuraavaksi kerraksi", sanoi isäntä hänelle, joka myös tunsi itsensä turvallisemmaksi nurkassansa, kuin kiihtyneen pojan läheisyydessä.
"En", vastasi Ruppert päättävästi, "te ette ole koskaan enään näkevä minua luonanne vieraana."
"Enkö, ja minkätähden?" kysyi isäntä ihmetellen, "mitä olen sinulle siis tehnyt?"
Ruppert tahtoi vastata, vaan tuska, jonka hän tunsi onnettoman veljensä tähden, nousi kurkkuunsa saakka. Hän heitti rahat pöydälle ja riensi ovesta ulos. Täysi kuu loisti kirkkaana taivaalla ja levitti hopeista valoansa maiseman ylitse. Ruppert jätti kylän ja saavutti kohta tuon Dinkelbergin kukkulan, jossa Anterokin niin mielellänsä viihtyi. Katuvaisen veljen mieleen johtui tuo sunnuntai ilta, jolloin hänen onneton veljensä siellä istui ja puheli hänelle varoituksen ystävällisiä sanoja. Kevät oli levinnyt koko luolistoon, juuri niinkuin silloinkin; vaan onnettoman Anteron mielipaikka oli autio ja turhaan viritti vieno yötuuli viileyttänsä. Hän, jolle tuo ihmeellinen raitis ilma nyt olisi ollut niin tarpeen, oli synkässä vuorenkaivoksessa ja kentiesi tässä silmänräpäyksessä taisteli tukehtumiskuoleman kanssa.
Tätä kaikkea ja vielä enemmänkin tunsi Ruppert, seisoessaan Dinkelbergin kukkulalla; hänen rintansa aaltoili, hän repi tukkaansa ja lankesi polvillensa vaikeroiden: "Jumalani, anna minulle veljeni jälleen — en ole tähän päivään saakka vielä tiennyt, että niin sanomattomasti häntä rakastan!"