Ja kirkastuneena tuo hurskas vanha vaimo katsahti taivaalle, kun sydämmensä vielä vapisi tuskan painosta. Semmoinen Jumalan tahdon haltuun antautuminen oli Ruppertille vieras ja ihmetellen hän katsahti äitiinsä.
"Kuinka saattaa niin lausua!" huudahti hän. "Emme vielä tiedä varmaan, onko Antero haudattujen joukossa."
"Minä tiedän", vastasi hiljaa vanha rouva, pannen kätensä ristiin. "Onnettoman Anteromme ystävä on minulle tuonut sanoman."
Ruppertin hengitys kiihtyi, hänen silmänsä tahtoivat irtautua kuopistansa, ja vaikeroiden pääsi häneltä pfalzilaiseen osoitettu kysymys: "Onko — tämä — totta?"
Nadler painoi alas päänsä äänettömänä.
"No siis, langetkoon liekki päälleni", kiljaisi Ruppert, vaipuen maahan, "sillä minä olen uusi Kain, joka veljensä on murhannut."
"Älä riko Herraa vastaan", itki äiti, "äläkä ota päällesi suotta niin suurta syntiä."
"Kuinka!" huudahti Ruppert hurjassa liikutuksessansa, "eikö minulla ole syytä kurjan, kurjan veljeni kuolemaan? Eikö minun kevytmielisyyteni ollut se, joka hänet kotoa karkoitti, tuonne pirulliselle vuorelle, joka tuli hänen peloittavaksi haudaksensa? Enkö minä iloinnut, kun hän lähti? Eikö Jumalan pidä heittää minuun vihansa ja eikö hänen pitänyt viimeiseen asti koettaa saada sydäntäni vapisemaan juuriansa myöten? Ei, ei, minä olen veljeni murhaaja ja ainoa armo minulle on oleva, että taivaallinen kostaja minun oitis antaa löytää kuoleman."
"Ja teidän kurja, vanha äitinne?" kysyi Nadler nuhdellen. "Eikö hän ole kyllin surua jo kärsinyt? Pitääkö teidän hänen vanhoilla päivillänsä riistämän häneltä ainoan turvan sekä antaa hänet alttiiksi ihmisten laupeudelle?"
Nämät sanat olivat Ruppertista selvät, ja ensi kerran monen vuoden perästä hän kietoi hellällä pojan-rakkaudella kätensä eukon kaulan ympäri, painoi hänen sydäntänsä vastaan ja sanoi lempeydellä, jommoista siihen saakka ei ennen hänessä havaittu: