"Jumala on oikeutta rakastava, vaan myös laupias. Hän on antava minun elää sinun tähtesi, hyvä uskollinen äitini ja minä olen tekevä työtä aikaisesta myöhään, ainoastaan tehdäkseni sinun vanhat päiväsi niin kepeiksi kuin mahdollista. Mutta kun Hän kerran kutsuu sinut täältä pois, ja sinut Anteromme kera viepi taivaalliseen valtakuntaansa, silloin rukoilkaat yhdessä, että Hän poisottaisi kirouksen päältäni sekä tekisi minutkin autuaaksi enkeliksensä. Oi Jumala, kun se silmänräpäys jo olisi läsnä!"
Tämä Ruppertin sydämmen harras toivo lievensi paljo hänen suruansa ja vaikka kyyneleet yhä tulvasivat hänen silmistänsä, niin vaikuttivat ne kuitenkin ikäänkuin palsami hänen häiritylle luonteellensa.
"Emme vielä saa kaikkea toivoa heittää", virkkoi taas pfalzilainen, "sillä saattaa olla mahdollista, että muutamat haudatuista pelastuisivat ja niiden joukossa Anterokin. Teidän ei pidä kieltäen pudistaa päätänne, sillä Jumala on ainoa, joka kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen ahdistukseen ja siitä pois jälleen. Sitä paitsi ovat Antero ja hänen toverinsa ainoastaan sisään suljettuina eikä haudattuina, ja tila, jossa he ovat, on pitkä sekä kylliksi korkeakin. Siis voivat he vaivatta hengittää, vaikka vasta kymmenen päivän kuluttua heidät löydettäisiin. Sen tunneliosan läpi juoksee myös puro, joka tuo terveellistä juomavettä sekä raikasta ilmaa."
"Te olette puhuneet hyvin", intti Ruppert, "mutta että ihminen pimeässä vuoren sisuksessa voi kuolla nälkään, sitä ette ole ajatelleet."
"Oi, rauhoittukaa", lohdutteli hyväsydämminen pfalzilainen. "Sisäänsuljetut ovat varustauneet ruokavaroilla niinkuin leivällä, teellä, rommilla ja maidolla; kukaan työmies ei lähde tunneliin ilman niitä. Heillä on sitä paitsi mukanansa suuri joukko vahakynttilöitä ja olutta; viimeisessä tingassa voivat talilla ja oluella ylläpitää henkeänsä, elleivät pidä parempana, tappaa muutamia hevosista, jotka myös ovat suljetut. Ei, ei, luottakaamme Jumalaan ja älkäämme laskeko toivottomuutta sydämmiimme."
"Minä tahdon varmuuden", kiljasi Ruppert. "Ja sillä välin tahdon Hauensteinissa yötä päivää tuon onnettoman aukon suulla istua ja kaipaa, kunnes — oi Jumalani! — kunnes —" hän ei voinut tuskaltansa päättää lausettansa.
"Äitinnekin on lausunut toivonsa, käydä onnettomuuden paikalla", vastasi pfalzilainen veljemme, "ja minä olen heti ahkeroiva, kylästä hankkia vaunut, jotka nopeasti saattavat meidät surulliselle paikalle."
Hyväntahtoisen Nadlerin piti koko matkalla löytää uusia syitä lohdutuksellensa ja hälventääksensä vanhan Refin ja Ruppertin surua. Ah, ja tuon uskollisen ystävän sydän, joka niin hellästi sykki Anteroa kohtaan, oli itsekin lohdutuksen tarpeessa.
Hiljainen, selkeä pyhäilta oli, kun nuo kolme saapuivat Hauensteinin tunnelin edustalle. Metsäiset vuorten huiput loistivat kirkkaan ilta-auringon paisteessa ja niitten välistä esiintyi ihanan Schweizinmaan vuoret. Tunnelin aukon edustalle oli kokoontunut melkoinen joukko äitejä, sisaria, veljiä, poikia ja tyttäriä, joilla kaikilla oli rakkaansa turmiollisessa vuorihaudassa, jonka suu vihdoinkin oli auki. Ei yksikään noista kovista, surullisista jälkeenjääneitten katseista koskenut ihanata viehättävätä maisemata; sillä kaikkialla liikkuvalle kuololle, eikä elämälle, omistettiin suurin tarkkaavaisuus. Arkku arkulta saatettiin vaunuilla tunnelin holvatusta, korkeasta portista, ikäänkuin maanalaisesta kuolon kaupungista. Jokaisesta arkusta oli kansi nostettu, että sukulaiset vielä kerran näkisivät rakkaat kuolleet ja ottaisivat viimeiset jäähyväiset. Enemmistö olikin näistä viimeisistä tunnettu ja palavin kyynelin kosketettiin siunaten viimeisen kerran heidän jähmettynyttä kättänsä ja otsaansa.
Ensiksi löydetyt ruumiit olivat sitä vastoin tuntemattomat. Koska muutamilla heistä vielä oli aseet käsissä, oli selvä, että ne olivat koettaneet murtaa tuhkapatsasta, vaan tunnelissa vallitsevasta ruttoilmasta kuolleet.