"Jumalani", huudahti Antero, "onko tuo Ruppertin ääni? Ah, ja kuinka rakkaasti ja ystävällisesti hän minulle puhuu?... Veli, etkö siis enään vihaa minua?"
Ruppert ei kyennyt vastaamaan, hänen sydämmensä ikävöi muuttumattoman veljenrakkauden ilmoittamista, ja hän vaipui nyyhkien polvillensa pannen päänsä vuoteen reunalla lepäävälle Anteron kädelle.
Anteron muisti palasi verkallensa ja kauhistus kävi läpi hänen ruumiinsa ajatellessansa hirviöitä päiviä ja öitä, joita hän elävänä oli viettänyt vuoren arkussa. Ruppert, jota lääkäri oli huomauttanut, että jokainen yllytys Anteron luona oli kartettava, koki kaiken tavoin miellyttää, saadaksensa Anteron rauhoittumaan, joka hänelle vihdoin onnistuikin. Tosin hän ei voinut pidättää kyyneleitä, joita tuo hellä nuorukainen vuodatti työtovereinsa kohtalon tähden, liiatenkin kun ne lieventivät sairaan sydäntä.
Vähän ajan kuluttua hän vaipui taas virvoittavaan uneen, josta vasta seuraavana aamuna heräsi.
Oli kolminaisuuden sunnuntai ja kesäkuun aurinko säteili vuorille ja laaksoihin.
Kuitenkin kesti kotvan aikaa, ennenkuin Antero toipui tuntoonsa.
"Uneksinko vai olenko valveilla?" huudahti hän vihdoin ihmetellen. "Minusta näytti kumminkin, kuin Ruppert olisi seisonut akkunan vieressä, ja nyt näin olevan Nadlerin, minä olen siis pettynyt."
"Olet molemmat kerrat nähnyt oikein; rakas Antero", vastasi hänen uskollinen ystävänsä, suudellen hellästi sairasta. "Päivällä viivymme, hyvä äitisi ja minä luonasi, yöllä taas Ruppert, jossa on sangen ihmeellinen muutos tapahtunut."
Sitten Nadler kertoi ystävällensä tärkeimmän ja Antero pani liikutettuna kätensä ristiin, hiljaa lausuen: "voi, Jumalani, tämä on liian suuri onni!... Mutta", keskeytti hän, "sinä mainitsit äitini, — onko hänkin täällä?"
Nadler myönnytti vastaten: "Sen sinä voit ajatella, ettei häntä, joka sinua ylitse kaiken rakastaa, ollut pidättämistä kylässänsä."