"Yöilma ei ole kylmä, vaan suloinen, ja siinä on hän heti virkoava tuntoonsa", sanoi hän, nyt autuaallisimmasta ilosta puhumattomiksi tulleille veljelle, ystävälle ja vanhalle äidille. "Tuo poloinen poika tarvitsee epäilemättä suurimman huolenpidon, ennenkuin voidaan ajatella parantumista, kuitenkin olen aivan varma, että omaisiensa puolelta kaikki on tapahtuva."
Vanhan Refin, Nadlerin ja Ruppertin välillä nousi kilvoitus pelastetun Anteron huolenpidon suhteen, jota jokainen tahtoi. Erinomattain oli Ruppert, joka yötä päivää yksin tahtoi valvoa Anteron luona, kunnes vihdoin rauhoittui ja oli vaan yöllä rakkaan veljensä vuoteen vieressä, päivällä sitä vastoin antoi äidille ja Nadlerille sijansa. Sillä välin vietiin Antero vähäiseen majaan, jossa Ruppert heti alkoi valvomistansa.
Kuinka mahdottoman suuri olikaan muutos, joka yhtäkkiä oli tapahtunut tuolle ennen niin kevytmieliselle Ruppertille; millä innolla hän nyt rakasti veljeänsä, jota hän ennen vihasi; missä uudessa valossa mailma ja elämä näkyi hänelle ja kuinka näkyväinen hänen sielussansa oli ihmisen tarkoitus: taisteleminen ja rientäminen parhaimpaan ja jaloimpaan.
"Työ on siunaus, jonka Jumala meille matkamiehille on antanut", sanoi, syviin ajatuksiin vaipuneena, Ruppert hiljaa itseksensä, ollaksensa häiritsemättä rauhallisesti hengittävätä, vaan yhä nukkuvata Anteroa, jonka vuoteen viereen oli ottanut paikkansa. "Mikä rauhallisuus on sielussa, kuin tietää tehneensä velvollisuutensa, ja kuinka makea sitten onkaan rauha! Niin, niin, minä olin sokea ihminen, mutta Jumala kaikkivaltias on pimeydestä minut pelastanut, niinkuin Anteronkin; ah, jos Hän armossansa olisi sallinut, minun pitää uskollisen veljeni!"
Ruppert heitti rakkaan silmäyksen nukkuvaan ja astui vähäisen akkunan viereen. Viehättävä maisema oli hopeisen kuun valaisemana hänen edessänsä. Ruppert tunsi sanomattoman onnen sydämmessänsä sekä kiitollisuuden suosiollista henkeä kohtaan, joka tämän kaiken oli luonut, joka oli hänen edessänsä ja niin mahtavasti vaikutti hänen sieluunsa. Mutta tämän ihanan maiseman keskeltä esiintyi maallista katoovaisuutta muistuttava Jumalan käsi, sillä Trimbachin kirkon sivulta loisti kuutamossa valkoiset ristit, joilla Hauensteinissa hukkuneitten haudat olivat koristetut; myöskin taisi Ruppert nähdä arkut, jotka yön ajaksi olivat jätetyt vuoren juurelle, siinä toivossa, että yksi tahi toinen niissä makaava vienosta yön ilmasta virkoaisi jälleen eloon. Kuinka helposti Antero olisi voinut olla niiden joukossa, kun hän nyt todellisuudessa rauhallisesti hengittäen lepäsi vuoteellansa pienoisessa majassansa.
Ja uudestaan pani Ruppert kätensä ristiin hurskaasen kiitosrukoukseen, antaen vallan kyyneleillensä, jotka täyttivät silmänsä, kun hän taas astui veljensä vuoteelle ja suudellen kosketti hänen otsaansa.
Oliko tuo kuuma veljen suudelma, eli hänen otsallensa pudonnut kyynel, joka yhtäkkiä herätti Anteron.
Hän loi silmänsä auki ihmetellen silmäillen ympärillensä, nähtävästi tietämättä, missä hän oli. Vihdoin kääntyivät silmänsä akkunaan, johon kuu kirkkaana loisti.
"Mitä tämä on?" sanoi mieltänsä malttamaton Antero. "Kun? Voimmeko nähdä sen pimeässä tunnelissakin."
"Sinä et enään ole tuossa kauhistavassa vankeudessa, rakas Antero", vastasi Ruppert värähtävällä äänellä, "vaan pienoisessa majassasi."