"Kärsimystä, rakas ystäväni. Älä häiritse kuolleen unta!"
"Vaan hän ei ole kuollut!" huudahti Ruppert. "Hän elää!"
"Älä anna väärälle toiveelle tilaa", kehoitti työnjohtaja. "Ennenkuin teidän onneton veljenne tunnelissa pantiin arkkuun, teki lääkäri kaikki, saattaaksensa häntä elämään — vaan turhaan."
"Kun ei raitis ilma puhallellut hänen silmäkulmillensa", vastasi Ruppert, "vaan täällä, jossa elorikas henki häntä suutelee, on hänen henkensä virkoava. Eikö niin, Isä taivaassa", alkoi nyt katuvainen veli rukoilla laskeutuen polvilleen ja koroittaen kätensä. "Sinä olet lahjoittanut minulle Anteroni jälleen, liiatenkin koska nyt ollen oppinut tuntemaan, kuinka uskollinen, hellätunteinen veljen sydän hänessä sykki! Tahdon niin mielelläni tehdä työtä hänen edestänsä, aikaisesta myöhään yöhön, hänen ja äitini edestä, — ja minä tahdon jättää jäähyväiset kaikille huveille ja nautinnoille. Ainoastaan anna jälleen veljeni, Herra Jumala, armahda minua, älä minua kiroo."
Hetkisen viipyi Ruppert polvillansa, sitten nousi hän ylös ja kiiruhti arkun luo, kumartuen Anteron hengettömän ruumiin yli. Syvä hiljaisuus vallitsi yltympäri, itkevien äitien, sisarten ja lasten nyyhkiminen sitä vaan häiritsi. Silloin yhtäkkiä nousi riemuhuuto ilmaan, vähäinen hymy ja Ruppert huutaa:
"Herra Jumala on auttanut, Antero ei ole kuollut, hänen sydämmensä alkaa taas sykkiä!"
Kaikki läsnäolevat pitivät tämän suurena harhanäkönä, johon onnettoman veljen epäilys hänen oli saattanut; mutta kun heti sen perästä eräs lääkäri, jonka työnjohtaja kutsui, astui arkun luo, ja tarkoin tutkittuansa ilmoitti, Anteron todellakin vielä hengittävän ja mahdollisesti voitavan saatettaa elämään, silloin nousi kokoontuneen joukon riveissä suuri levottomuus, osaksi ilosta, jonka monet työmiehet Anteron pelastuksesta tunsivat, osaksi tuskan tähden, joka nyt kaksinkertaisesti valloitti joka ainoan, ken vaan oli kadottanut rakkaansa kaivokseen.
"Miksi ei Jumala voinut samaa ihmettä tehdä isällemme?" vaikeroi eräs kurja vaimo, syleillen viittä pientä lastansa. "Antero oli tosin hyvä nuorukainen, vaan hän ei jättänyt jälkeensä mitään vaimoa eikä orpoja."
Näitä ja muita itserakkaita lausumisia kuului toinen toisensa jälkeen, ja kuitenkin täytyy heille antaa anteeksi, jotka tällaiseen kovuuteen antautuivat, sillä se oli kumminkin paras todistus heidän rajattomasta rakkaudestansa kalleita puolisojansa ja isijänsä kohtaan, jotka niin yhtäkkiä heiltä riistettiin.
Taitava lääkäri järjesti niin, että vaipunut Antero otettiin ylös arkusta, laskettiin peitoilla varustetuille paarille ja kannettiin Hauensteinin kylään.