"Älä kiihdytä itseäsi", vastasi Nadler rukoillen, "seuraa Ruppertia ja kiroa moiset ajatukset, jotka sinua tuohon kauheaan entisyyteen saattavat."

"Ei, ei, sallikaa minun vastata", huudahti Antero. "Tähän päivään asti olen ollut vaiti, vihdoin ikävöipi sydämmeni keskustelua muitten kanssa, sillä uskokaa minua vaan, että tämä ajatus siitä on kauhea: Sinä ja kuolleitten toveriesi henget yksin tietävät, mitä olette nähneet ja koetelleet vuoren kaivoksessa. Minusta on aina, ikäänkuin minun ja kuolleitten välillä olisi joku hengellinen side, joka sitten vasta katoaa, kun minä ihmisille, jotka täydessä terveydessään maan päällä vaeltavat, olen kertonut elämämme. Minä tiedän silloin vasta todella olevani rauhallinen ja sydämmeni sopusoinnussa, jota paitse me emme tunne itseämme onnellisiksi. Siis vielä kerran: suokaa minun kertoa, kuulkaat minua keskeyttämättä."

Ruppert ja Nadler eivät voineet vastustaa näin sydäntä koskevia sanoja, sentähden sopivat äännetöinnä kuunnella.

Antero vielä kerran silmäiltyänsä ihanata maisemaa, katsahti ylös taivaalle sekä vihdoin sanoi: "Te tulette huomaamaan, että minä, kuultuani apumiehen huudon — kaivos on tulessa — riensin perimmäiseen osaan tunnelia ja kehoitin nopeasti pakenemaan. Mutta enemmistö siellä työskentelevistä eivät uskoneet sanojani, siis koitin yksin pelastua. Ja pakoni olisi onnistunutkin, ellen liuennut kostealla maalla. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi savuavia hirsiä ja tuhkaa tunneliin ja tuo 'liian myöhään!' kaikui minun ja niitten korvissa, jotka kanssani olisivat paenneet. Kohoova savu pakoitti meidät palaamaan tunnelin syvyyteen — kalman kalpeina kauhistuksesta. Vaan ne, jotka sanojani eivät uskoneet, kävelivät tunnelirakennuksessa kiroten, ettei heitä aikaisemmin varoitettu sekä kutsuttu pois. Työmiesten joukossa oli eräs englantilainen ja tämä rohkaisi mieliämme kertoen, jo kerran olleensa yhdeksän päivää haudattuna sekä vedellä ja kaivoskynttilöillä elättäneen henkeänsä. 'Meillä siinä suhteessa on parempi kohtalo', hän lohdutti meitä, osoittaen ruokavaroja, jotka olivat mukanamme ja hevosia, jotka myös olivat kanssamme suljetut ja joita tarpeessa voi tappaa. 'Meidän vapaudessa olevat toverimme koettavat kaikin voimin meitä vapauttaa pimeästä haudasta, siitä olen varma. Pääasia on, että tarkoin punnitsemme, mitä on tekemistä. Järjestys vallitseva, muutoin kaikki on hukassa.' Valitettavasti ainoastaan vähäinen osa kuunteli tätä kehoitusta, enemmistö huusi mielettömien tavalla: 'Meidän pitää ulos ja jo tänään!' — ja alkoivat heti kaivaa, huolimatta kehoituksistamme. Vaan heti saivatkin tukehtumiskuoleman, sillä joka raosta tunkeutui heitä vastaan savua ja häkää. Tämä seikka saattoi muut järkeen; sitä paitsi kuultiin heti ulkopuolella kaivajain ryskettä. Me saatoimme ne seitsemän hevoista tunnelin perimmäiseen osaan ja sitten jakauduimme joukkoihin, joista yhdet vartioitsivat toisten nukkuessa, kolmas joukko ilmoitti, mitä ulkopuolelta kuului ja neljäs joukko työskenteli savusta ja kosteasta ilmasta sairastuneitten kanssa. Minä olin ensimmäisessä joukossa vartioimassa. Yhtäkkiä kuulimme ulkopuolella kaivamista ja viimein huomasimme suureksi iloksemme savun vähenevän, merkki, että se vapaasti ja esteettömästi nousi kaivoksesta. Minä otin kiittäen Jumalata raamatun esille ja kanssani vartioitsevat pyysivät lukemaan yhden luvun siitä, ehkä eivät tätä ennen mitään kutsumusta tunteneet taivaallisiin oppeihin ja varoituksiin. Onnettomuus saattaakin ihmisen nopeasti Jumalan tykö, joka aina on viimeinen pelastus. Minä täytin toverieni toivon, vaan en ennättänyt vielä lopettaa aukaistua psalmia, kun kuulimme vettä tulvaavan kaivokseen. Heti eneni savu ja höyry ja englantilainen huusi tuskallisesti: tämä on meidän kaikkein häviö. Joutuun, käykäät kanssani tuhkapylvään luo ja huutakaat kaikin voimin: 'Ei vettä! Älkäät sammuttako! Avatkaat!' Se tapahtui, mutta he eivät kuulleet meitä ja lakkaamatta syöksi kaivokseen koko seuraava päivä suuri paljous vettä. Kaivaminen ulkopuolella oli loppunut ja siitä syystä valloitti taas epätoivo monet meistä; he eivät malttaneet olla koettamatta saada tietä tuhkan läpi. Englantilainen tahtoi kaikin voimin heitä estää tätä tekemästä, vaan heti huomasimme heidät muitten kera tuhkaläjän luona tukehtuneina. Yhä enemmän ja enemmän valloitti nyt epätoivo toverimme; enemmistö heittäytyi kostealle maalle toivoen kuolemata. Ainoastaan nälkä pakoitti heitä tuon tuostakin nousemaan, sillä leipä oli jo viimeiseen muruun syöty ja aika lähestynyt, tappaa yksi hevoisista, ennenkuin nämät itsestänsä kuolisivat nälkään. Surulliset, tuskalliset hetket oli enään jälellä, sillä toveri toisensa perään heitti henkensä. Ah Jumala! Kuinka raakoja ihmisiä monet niistä olivat, kun vapauden ja onnen päivä oli koittanut, — miksi pilkkasivat minua lujan uskoni tähden! Ja nyt kuolemaisillansa minua huutavat sekä kovan omantunnon vaivan rasittamina pyytävät rukoilemaan kanssansa sekä vastaan ottamaan katuvaisia tunnustuksiansa: minä lohdutin heitä evankeliumin kalleilla sanoilla, että taivaassa on ilo yhden syntisen tähden, joka parannuksen tekee, ja että Kristus ristillä muuttumattomassa rakkaudessa on huutanut hänen kerallansa kärsivälle pahantekijälle: 'Tänään vielä olet oleva kanssani paratiisissa!' Ja tämä lohdutus lievitti noitten syntisten raukkain sydämmiä ja he laskeutuivat autuaallisella hymyllä viimeiseen lepoon."

Antero keskeytyi hieman kertomuksessansa, sillä muisto kauhistavista hetkistä ahdisti hänen sydäntänsä ja esti pitkittämästä. Ruppert ja Nadler pyysivät tältä päivältä hänen jättämään kertomuksensa, vaan kun Antero kyynelvirran jälkeen tunsi sydämmensä lieventyneeksi, niin hän uudestaan jatkoi:

"Pyhä Helluntai koitti ylhäällä vapaassa Jumalan ilmassa; me kaikki tiesimme sen, sillä pidimme tarkan huolen kelloistamme sekä laskimme hetket, jotka yhä pitemmiksi ja tukalimmiksi tulivat. Kun me olimme kolkossa, pimeässä vankeudessa toinen toisemme vieressä, niin arvattavasti toukokuun aurinko kultasi jättiläisvuorten huippuja. Minä olin kuulevanani kirkon kellojen äänen läheltä ja kaukaa, olin näkevänäni siistejä ihmislapsia menevän Herran temppeliin, juhlallisesti viettääksensä pyhää Helluntaita. Ja ehdottomasti ajattelin: Jos taivaallisen isän tahto olisi, niin hän voisi meidät heti asettaa tuohon juhlalliseen saattojoukkoon, jos maanjäristyksellä avaisi olopaikkamme, kuten kerran apostoleillekin teki. Vaan nyt ei enään tapahdu mitään ihmeitä ja siis olemme suljettuina vuorikaivoksessa. Harvat eloon jääneet toverit tarvitsivat uudestansa pipliallista lohdutusta; minä otin siis pyhän raamatun esille ja luin Helluntain epistolan, sitten muutamia Herran lähtöpuheista sekä ehtoollisen asetussanat. Kuulijani tunsivat itsensä tästä viimeisestä niin liikutetuiksi, että hartaasti huudahtivat: 'Ah, voimmeko me sitä nauttia!' Ainoastaan leipä ja viini puuttui, siis oli jäljellä vaan turva rukoukseen. Heti taas virkosi lakastunut toivomme, selvästi kuultuamme kaivamista tunnelissa, kuulimme vielä ilmanvaihtajan käynninkin. Se olikin tarpeellinen raittiin ilman saattamisen tähden, koska ilma luolassamme paheni pahenemistansa, monien ruumiiden tähden, jotka alkoivat mädätä."

"Miksi ette haudanneet niitä?" kysyi Nadler.

"Sentähden että siihen työhön olimme liian heikot, rakas ystävä", vastasi Antero. "Yhä väheni elossa olevien toverien lukumäärä, vaikka oli toivo heti pelastumisesta; yötä päivää kuulimme tuhkan kaivamista, myöskin olimme kuulevinamme jotakin huutoa. Muutamat sanoivat kuulleensa torven toitotusta. Emme voineet mitään vastata, sillä voimamme olivat sangen heikot. Kesäkuun kolmannen päivän ilta lähestyi ja silloin nousi kärsimyksemme korkeimmallensa. Jo täyttyi luolamme hä'ällä, lämpö eneni ja hengitys oli vaikea. Epätoivossamme valoimme ruumistamme purovedellä, joka vähän virkistikin vaan ainoastaan vähäksi ajaksi, sillä ympärillä olevien ruumiiden mätäneminen eneni. Yöllä keskiviikkoa vasten kaikki toverini vaipuivat kuoleman uneen, paitsi kaksi, joitten kanssa pakenin telineille, jotka tunnelin perille oli raketut. Nälkää sammuttaaksemme tapoimme ainoan hevosen. Vaan lihaa paistaessamme tuli sammui ummehtuneen ilman paljoudesta. Sentähden nousimme telineille ottaen vesiastian, olutta ja lamput, jotka sytytimme. Vaan sinnekin tunkeutui häkä ja sammutti tulet. Suuri väsymys valloitti minut; molemmat toverini olivat jo nukkuneet, heidän hengityksensä väheni vähenemistänsä. Kuulin, kuinka ulkopuolella työskentelevät yhä lähemmäksi tulivat ja kuulin jo heidän äänensäkin. Pelastus oli siis aivan lähellä! Kuitenkaan en voinut karttaa unta, jonka vaan tiesin olevan viimeiseni, — minä laskin pääni alas, ummistin silmäni ja jätin sieluni Jumalalle... Uudestaan herätessäni olin ylhäällä Hauensteinissa, hiljaisessa majassani, raittiissa ilmassa ja sydämmellisen sukuni hoidossa."

Antero syleili taas veljeänsä ja ystävätänsä vaieten, Ruppert ja Nadler eivät myös voineet puhua sanaakaan, niin mahtavasti kertomus heihin vaikutti.

Äänettöminä jättivät he sitte Frohburgin, kääntäen askeleensa kotio. Antero jäi ovelle seisomaan sanoen: