Tätä tosi-lausetta oikeassa muodossa: "Kuitenkin paholainen iloitsee hurskaankin kuolemasta, että sekin vaikeata on", ei tuo kevytmielinen nuorukainen aivan taitanut ja sitten kulki hän tovereinsa kanssa siellä täällä laulaen, meluten ja tupakoiden, tieltä ravintolaan ja ravintolasta tielle. Ja tällä huikentelevalla matkalla olemme tehneet hänen tuttavuuttansa ja tässä tilaisuudessa samalla kertoneet molempien veljesten kohtauksen. Arvattavasti lukija löytää syyn kurjan Anteron surulliseen silmäykseen, kun hän huomaa nämä kolme laulavaa nuorukaista.
2.
Herra, kuinka usein minun pitää antaman anteeksi
veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? (Matt. 12, 18.)
Oli viikkoa myöhemmin. Suloinen pyhäaamun aurinko paistoi tilavan talonpoikais-pirtin akkunoista sisälle, jossa komea talon isäntä mukavasti istui vanhassa nahkatuolissa ja maistellen lasissa kuohuvaa rajakreivin viiniä, heitti kaikille suloisia silmäyksiä. Niin, niin, Flurenbauer tiesi elää, sen todisti aamiaisensa, joka oli pöydällä edessänsä, sekä vanha hyvä viini. Hän taisikin sen, sillä hän iloitsi varallisuudestaan, jonka saattoi melkein sanoa rikkaudeksi, ja jokainen olisi suonutkin hänelle hänen suloisen elantonsa, ellei Flurenbauer olisi suosinut tuota itserakasta lausetta "itse saapi, itse syöpi." Mutta hän ei suonut, lukematta omaa arvollista persoonaansa, kenellekään hyvää palaa eikä hyvää juomaa, vaan näyttäytyi enemmin mitä pahimman laatuiselta.
Hän saattoikin suloisella hymyllä kuohuvan viinin huulillensa, kun pyhä-kellot alkoivat kuulua ja kutsua kristityitä pieneen Jumalan huoneesen, siellä kiittääksensä Luojaa laupeudestaan ja rakkaudestaan. Flurenbauer kuuli juhlalliset äänet ja olisi kyllä ollut paikallansa, että hänkin olisi ollut kirkkoon menevien joukossa, sillä eikö hän tunnustanut varallisuuttansa ainoastaan Herran hyvyydeksi? eikö hän vuodattanut hedelmälliseksi tekeviä auringon säteitä Flurenbauer'in laajoille vainioille ja antanut kasvaa hänelle tuon komean juoman, joka ihmisten sydäntä ilahuttaa? Ja kuitenkin näyttihe komea talon isäntä varsin toiselle, lipäsi kielellänsä ja kiljasi pirtissä työskentelevälle piialle:
"Missä on Antero? Hänen pitää tulla tänne."
"Ei, herra", vastasi palveluspiika, "tiedättehän, että Antero aina on ensimmäinen, joka menee kirkkoon, — hän on jo viisi minuuttia ollut poissa."
Talonpoika myrisi muutamia ymmärtämättömiä sanoja ja veti otsansa ryppyyn; hän vei uudestaan pikarin huulillensa ja viini näytti rauhoittavan hänen kiivastunutta luontoansa, sillä hän sanoi leikillisellä äänellä:
"Kun pastori Antero tulee kotio, niin sano hänelle, että tahdon häntä puhutella."
Piika nauroi ja meni matkaansa.