Pieni kylän kirkko ei ollut kaukana komeasta hovista, jota Flurenbauer kutsui omakseen, ja niin voi hän eroittaa hurskaat urun sävelet, jotka Jumalan huoneesta tunkeutuivat hänen korviinsa, eikä hän kuitenkaan kuullut niitä, kun ajatteli maallisia asioita, vieläpä nauroi sangen kavalasti, ja näöstänsäkin huomasi oitis, hänen jotakin edullista seikkaa miettivän, kun kansa hiljaisessa hartaudessa lauloi:
"Mä rukoilen, Isä, sinua,
Kuin murheess' ja tuskiss' autat,
Vahvist' vahvaan uskoon minua,
Sinun Pyhän Henkes' kautta:
Kun minä jätän tämän luolan,
Josta ei hengiss' päästä,
Ann' ilon kanss' silloin kuolla,
Ja helvetist' minua säästä."
Jumalan palvelus oli lopussa, sydämissään vahvistettuina menivät kirkkomiehet kotio.
Vanhan äitinsä rinnalla kulki Antero, saattaen häntä pienelle majalle. Kuinka mielellään hän olisi jäänyt äitinsä luo, kuinka mielellään hän keskenäisessä ajatuksen vaihetuksessa olisi vielä kerran kuunnellut saarnan sisällystä, vaan hän ei uskaltanut enää viipyä, sillä hänen täytyi palata maallisen herransa palvelukseen. Tosin tänään ei tehty työtä kedolla, vaan sitä vastoin oli huolehtiminen karja navettaan, joka toimi vuorotellen tapahtui sunnuntaisin rengin ja talon työmiesten välillä. Tänään se oli Anteron velvollisuutena ja uskollisena alammaisena hän kiiruhtikin toimituspaikalleen. Vielä oli hän vettä noutamassa, kun piika huusi:
"Antero kiiruhda, isäntä kysyy sinua."
"Niin, taivahiseni, täytyy kuitenkin ensin huolehtia eläimet", vastasi Antero.
"Minä otan työn tehtäväkseni", vastasi hyväntahtoinen piika, "mene oitis isännän tykö, sillä hän ei näytä minusta muutoin olevan hyvällä tuulella."
Antero kiitti palveluspiikaa ja käänsi askeleensa isännän luo.
"No, onko Antero pastori vihdoinkin täällä?" virkki hänelle Flurenbauer, jonka päähän nauttimansa viini hieman näkyi kajahtaneen, kuten hänen hohtavat kasvonsakin osoittivat. "En suvaitse mielelläni, että renki isäntäänsä odotuttaa."
"Minun puolestani se ei ole aikomuksella tapahtunut", vastasi Antero, "olinhan kirkossa."