"Lopeta jo", huusi ruhtinas pitäen korviaan. "Tuollaisista uutuuksista en tahdo mitään tietää. Mihinkä tarvitsemme koneita täällä Venäjällä? Meillähän on taloupoikamme. Se vielä puuttuisi, että annettaisiin kaikki maatyöt koneitten tehtäväksi! Tuollaista kutsuisin laiskuuden saarnaamiseksi! Vai mitä, — jatka!"
"Kohta tämän jälkeen luovutti herra Jerupkow jokaiselle maa-orjistaan kappaleen maata, jonka hän vapautti kaikesta verosta."
Shestokow polki jalkaa ja vihan liekki leimusi hänen pienistä silmistään.
"Tietysti kerskailivat tämän herran alustalaiset noista suurista suosion osoituksista, ja herättivät luonnollisesti meikäläisten kateutta, jotka rupesivat töissään laiskottelemaan."
"Kyllä hän vielä saa sen tietää", huusi ruhtinas.
"Laiskurit ovat saaneet jo palkkansa", vastasi vouti hymyillen, "Selkänsä saivat kyllin tuntea solmupiiskaa."
"Aivan oikein", nyökäytti Shestokow myöntäväisesti.
Vouti jatkoi: "Kuitenkin täytyy minun myöntää, että olen ollut vaikeassa asemassa. Herra Jerupkowin periaatteet eivät sovellu meidän oloihimme, ne kiihoittavat vaan talonpoikia kapinaan. Voitteko ajatella, teidän armonne, että hän on ottanut opettajan, joka talonpojille opettaa sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa!… Sitä paitse on hän vielä kehoittanut naapuritiluksien maa-orjia tulemaan hekin tähän kouluun!"
"Hän lie tullut aivan hulluksi", pauhasi Shestokow rientäen aivan kuin mielipuoli edestakaisin huoneessa. "Minun maa-orjistani ei yksikään saa tätä kehoitusta seurata, tai pieksetään häntä siinä paikassa kuoliaaksi."
Lyhyen vaiti-olon jälkeen alkoi vouti uudelleen: "Tuntuu minusta hyvin ikävältä, että minun täytyy lisäämällä tiedonantojani enentää Teidän armonne oikeutettua suuttumusta." Ruhtinas katsoi odottavasti häneen ja tiuskasi lyhyesti: "Noh — mitä vielä?"