"Kauan aikaa sitte", — kuului keisarin sanat — "on Jumala sydämmessäni herättänyt halun lukea raamattua ja rukoilla. Joka päivä, vaikka minulla olisi kuinka paljon työtä tahansa, luen kolme lukua pyhästä kirjasta, yhden profeetoista, toisen evankeleista ja kolmannen epistoloista. Erittäinkin mielyttää minua psaltari. Sodassakin, kun kanuunat paukkuvat telttani ympäri, en anna minkään hartauttani häiritä. Kaiken harrastukseni panen minä asettaakseni elämäni, niinkuin pyhä raamattu säätää, ja kaikkea tahdon välttää, mitä se kieltää."
Elämänsä alkupuolella oli keisari Aleksanteri ollut maailmaan mieltynyt mies, joka jo äidin maidossa oli imenyt halun huvituksiin ja nautintoihin, kumminkaan hän ei oman tunnustuksensa mukaan niissä löytänyt mitään tyydytystä. Valtaistuimen komeudessa ja loistossa hän näki alusta pitäen vaan rasituksen ja kaikki nautinnot, jotka hän etuoikeutetussa asemassaan niin helposti voi hankkia, eivät antaneet hänelle mitään oikeata iloa. Turhaan hän koetti itseänsä huumata, hänen omatuntonsa puhui mahtavammin kuin maailma ja riisti häneltä kaiken rauhan. Taukoamatta hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi kuningasten kuninkaalle tehdä tili elämästään ja toimistaan, seutähden hän päättikin muuttaa elämänsä.
Eräs hovinainen, kreivitär Tolstoi, joka tunsi Aleksanterin sisällisen tilan, ojensi hänelle iltana ennen hänen lähtöänsä Pietarista 1812 paperin, jonka hän luullen anomuskirjaksi pisti taskuunsa. Kun hän matkusti lakkaamatta ja kolme päivää perätysten oli vaatteissaan, hän unhotti sen kokonaan. Valtakuntansa rajalla hän kuunteli erään piispan saarnaa, joka tekstikseen oli ottanut Ps. 91: 13: "Sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä, ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."
Tämä saarna, jossa oli jotain profeetallista, herätti keisarin huomion. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän iltasilla tarkasteli paperiansa ja löysi kreivittären jättämän, joka sisälsi kopion samasta 91 psalmista. Hän luki sen syvällä liikutuksella ja uskoi tässä ihmeellisessä sattumuksessa huomaavansa Jumalan osoituksen, että hän edelleenkin vakavammin ajattelisi totista pelastustansa. Hän sovitteli luetun itseensä ja huomasi jokainoan sanan sopivan häneeu. Siitä hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon asti kantoi hän kopion tästä psalmista luonansa, oppi sen ulkoa ja luki sitä aamuin illoin rukouksissansa, sillä valon säde oli hänen sieluunsa sattunut ja hän havaitsi Jumalassa pelastajansa ja suojelijansa.
Hänen sydämmensä hyvyyteen ja oikeudentuntoon katsoen oli tästä lnonnollinen seuraus, että hän Jumalassa näki ei ainoastaan oman turvansa ja linnansa, johon hän uskalsi, mutta myös kaikkien muittenkin kanssaihmisten. Tämän psalmin kolmannen värssyn syvä ymmärrys, jossa puhutaan, että Jumala pelastaa ne lapsensa, jotka häneen uskaltavat, väijyvän paulasta ja vahingollisista ruttotaudeista, johdatti jalomielisen hallitsijan henkisien silmien eteen maa-orjien surkean kuvan, joitten orjuuden kahleet olivat häväistyksenä kaikelle ihmisarvolle. Hänen halunsa ja pyrintönsä päätarkoituksena oli siitä lähtien toivo murtaa nämä kahleet ja lakkauttaa maa-orjuus. Valtakuntaansa kuuluvissa Itämeren maakunnissa oli se jo onnistunut, mutta varsinaisen Venäjän aatelistossa kohtasi hän lujaa vastarintaa. Siitä huolimatta hän ei luopunut aatteestansa päästä täälläkin pyrintönsä perille ja sinä aamuna, jona meidän lukumme nyt alkaa, oli hän taas ajatellut tätä syvä-aatteista kysymystä ja miettinyt niitä keinoja ja välikappaleita, joihin oli ryhdyttävä, jotta hän lyhimmässä ajassa pääsisi toivottuun tarkoitusperään.
Hän painoi nyt hiljaa raamattunsa kiinni ja nojautui miettivänä käsivarret ristissä tuoliinsa. Raskas huokaus vierähti hänen huuliltaan, ja hänen lempeät silmänsä loivat suruvoittoisen katseen.
"Kaikista Enropan hallitsijoista on minulle loistavin, mutta myös vaikein tehtävä langennut osakseni", sanoi hän hiljaa itsekseen, "kun minun valtioni sisällisissä oloissa on suurempi, ehkäpä poistamaton epäkohta. Minun rakkahinta nuoruuden unelmaani, maa-orjuuden lakkauttamista ei voida saada toteutumaan ilman ankaria mullistuksia, joitten seurauksia on mahdoton edeltäpäin aavistaakaan. Mutta pahinta on minulle se tosiasia, etten minä uskalla toivoa tässä asiassa kansani sivistyneemmän osan kannatusta. Minun virkamieheni ovat esimiehiensä hännänkannattajia, heidän alhainen palkkansa on märäntävä syöpähaava valtiolaitoksessamme. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei heistä kukaan korkeimmasta alimpaan asti — ole sellaisessa asemassa, että hän rehellisenä miehenä voi elää palkastansa. Minä kuulun maailman suurien joukkoon, minä kutsun itseäni koko Venäjän keisariksi, ja sittenkään minä en voi mitään tässä asiassa auttaa. Armahda minua onnetonta, tämä olisi käydä käsin ampiaispesään! Jokainen heistä on rikkaan aatelismiehen palkkaama, joka hänelle paremmin maksaa, kuin hänen keisarinsa, ja sentähden suosivat nuo pettyneet ihmiset näennäisiä ystäviänsä ja jättävät minut pulaan."
Kun Aleksanteri nyt nousi istuimeltansa, oli lempeys kadonnut hänen kasvoiltaan. Jalo oikeutettu viha loisti hänen silmistään, ja katkeran epätoivon äänellä hän lausui; "minulta puuttuu kaikki kannatus aatteitteni toteuttamisessa!… Oi, joudun välistä aivan epätoivoon, kun näen ympärilläni ainoastaan viheliäisiä oman voiton pyytäjiä, jotka eivät valtion eduista huoli laisinkaan, vaan ainoastaan omaa etuansa valvovat ja omaa onneansa onkivat."
Hänen mielialansa katkeruus yltyi siihen määrään, että hän oli taipuvainen ylenkatsomaan ja halveksimaan ihmisiä ja ihmisen kutsumusta. Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnettomaksi, mutta kumminkin palasi lempeys hänen kasvoihinsa, kun kamaripalvelija astui huoneeseen ja kysyi, josko hän sallisi päästää vanhan Ilian puheellensa.
"Yksi uskollinen tuhansien joukossa!" huusi keisari Aleksanteri, "hän on minulle joka hetki tervetullut. Päästä sisään vanha vaari."