"Meille on eilen", lausui ispravnikka, "saapunut pääkaupungista virallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin levottomiksi."
"Hyvin levottomiksi", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman virkaveljensä kaikuna.
"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut vastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa [keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta talonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän ylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi tarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta."
"Niin määräämään", kuului kaiku stanovoin huulilta.
Shestokow polki jalkaa vihoissaan.
"Hienosti suunniteltu", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, "jos tämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän talonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät vapaiksi."
"Sillä tavalla", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, "ei suinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä."
"No niin", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen, "onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä jotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?"
"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian kun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että herrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat maa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän ylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!"
"Niin varoillanne", toisti kaiku.