"Kuolema ja kirous! mitä minulla siis on pelättävää", huusi ruhtinas, "minun maa-orjani ovat aisoihinsa tottuneet. En neuvoisi ketään nousemaan kapinaan, sillä ensimäinen, joka liikahtaa, saa maksaa muittenkin puolesta."
"Ja kumminkin uskallan huomauttaa", alkoi ispravnikka uudelleen, "että päivä päivältä käypi yhä vaikeammaksi rangaista maa-orjia oman täysivaltaisuutensa perusteella; valtio koettaa tässä suhteessa yhä enemmän rajoittaa aateliston valtaa."
"Niin rajoittaa", nyökäytti stanovoi nostaen etusormensa koholle.
"Mutta minä sanon", jyrisi Shestokow, "että valtio ei voi eikä tarvitse sitä tehdä. Me elätämme itse joukkomme, meidän täytyy myös itse saada rangaista sitä silloin, kun se ei täytä velvollisuuksiansa. Oikeus ohjata heitä on ainoastaan meidän!"
Puhelun keskeytti vouti, joka nyt astui huoneesen, pani juhlallisesti käden rinnallensa ja jäi alamaisuuden merkiksi seisomaan ovelle.
"Mikä on asiana?" kysyi Shestokow, "onko jotain tapahtunut?"
"Väki on tunti sitte palannut työstään", ilmoitti vouti, "mutta Iivana on lähtenyt isänsä pellolle siellä työtä tehdäkseen, vaikka se on häneltä monta kertaa kielletty."
"Vai niinkö", virkkoi ruhtinas Shestokow pannen käsivartensa ristiin, "alkavatko jo pojassa hänen mestarinsa Jerupkowin kapinalliset opit vaikuttaa? No hyvä, me tahdomme vähän oi'aista hänen tottelemattomuuttansa. Tuotakoon hän heti tänne ja annettakoon hänen maistaa solmupiiskaa meidän läsnäollessa."
Vouti tahtoi lähteä ulos, mutta ispravnikka antoi hänelle merkin jäädä.
"Ajatelkaa, Teidän Ylhäisyytenne, minun varoituksiani", muistutti virkamies Shestokowia, joka vihoissaan astui edes ja takaisin. "Hetki olisi pahasti valittu."