"Siinä tapauksessa on parasta, jos arvoisa enoni tahtoisi vaivata itseänsä tulemalla tänne ylös luokseni."
"Kuolema ja kirous, sen kyllä teen!" huusi ruhtinas ja ryntäsi rappuja myöten ylös, kiskasten auki huoneen oven, sillä välin kuin Jerupkow levollisena ja arvokkaasti tuli häntä vastaan.
"Tuo roisto Iivana on paennut sinun luoksesi", alkoi Shestokow raivosta vapisevalla äänellä. "Sinun pitää heti paikalla jättää hänet minulle, tai lähetän poliisin niskoillesi!"
"Minä en poliisia pelkää", vastasi Jerupkow järkähtämättömällä levollisuudella. "Iivana parka on antautunut minun suojaani, kun hän pelkää teidän kauheata ankaruuttanne."
"Ja täydellä syyllä — hän on ansainnut solmupiiskaa."
"Ja sittekin hän ei tule sitä saamaan."
"Soo-oh?… Oikeinko totta?" kirisi Shestokow vimmoissaan puristaen nyrkkiään. "Minä olen aina pitänyt sinua puolihulluna, mutta että sinä mielettömyydessäsi menisit niin pitkälle, että haaveksien järjettömiä vapausaatteitasi, vasten oikeutta ja perittyjä tapoja otat suojaasi karanneen maa-orjan, sitä en ole mahdollisena pitänyt."
"Ja kumminkin on se niin", vastasi Jerupkow hymyilyllä, joka pani ruhtinaan oikeaan raivoon.
"Vielä kerran", ähkyi hän, "anna se koira ulos tai minä en lepää ennenkuin saat lähteä Siperiaan."
"Minä olen ilman noita uhkauksiannekin vakuutettu teidän ystävällisestä mielialastanne", kuului Jerupkowin tyyni vastaus. "On kyllä totta, että Iivana parka on teidän maa-orjanne, mutta kaikella hirmuvallallakin on rajansa. Te olette tätä nuorukaista kohdelleet niin kelvottomalla tavalla, että on jokaisen kristityn velvollisuus antaa turvaa tälle turvattomalle. Minulla on se luja vakaumus, että minun menettelyni, joskohta se on vasten voimassa olevaa lakia, kumminkin saavuttaa tsaarin hyväksymisen, kun hän minun suustani saa kuulla nuorukaisen kärsimykset. Nostakaa vaan rauhassa kanne minua vastaan, poikaa minä en jätä teidän käsiinne."